maanantai 22. joulukuuta 2014

Antiikkisia, mutta yhä ajankohtaisia hevostaitoja Ksenofonilta

Ksenofon oli ateenalainen sotilas ja hevosmies (syntynyt n. 430 ekr.). Kaksiosaisessa kirjassaan Ksenofon jakaa käytännön hevosmies- ja ratsastustaitoja ja antaa vinkkejä ratsuväenkomentajalle. 
Taitonsa Ksenofon oli hankkinut  ulkomailla, taistelemalla persian prinssin Kyyroksen joukoissa. Hänen ei mainita palvelleen ratsuväessä Ateenassa vaan persialaisten joukkojen jälkeen spartalaisten ratsuväessä. Ateenan seutu on vuoristoista ja hevosten ratsuväkikäytöllä ei ollut Ateenassa pitkää perinnettä. Hilla Halla-Ahon jälkisanojen mukaan kunnollinen ratsuväki Ateenaan perustettiin vasta vuoden 450 ekr tienoilla. Ksenofonin aikoihin Ateenan ratsuväen vahvuus oli noin tuhat ratsukkoa. 

Ksenofon tähtäsi ohjeensa ateenalaisille ja osittain ohjeet ovat rautalangasta väännettyjä ja selkeästi myös maallikoille tarkoitettuja. Opetus etenee varsan valitsemisesta ja ostamisesta ("Jos reidet ovat lautasten yläpuolelta paksut, ne näyttävät paremmilta ja vahvemmilta, kuten ihmiselläkin.") varsan kouluttamiseen, joka on Ksenofonin mukaan parempi antaa ammattilaisen tehtäväksi. Hän ohjeistaa myös koulutetun hevosen ostamiseen ja neuvoo karttamaan arkoja, laiskoja ja vauhkoja hevosia. Hyvä hevonen sotaan on hyväjalkainen, rauhallinen, nopea, sisukas, kestävä ja tottelevainen. Ateenassa hevosia saattoivat pitää vain varakkaat ihmiset ja hevosten hoito oli ulkoistettu hevosenhoitajille. Ksenofon ohjeistaakin lähinnä hevosenhoitajalle asetettavia vaatimuksia. Monet Ksenofonin hevosiin liittyvistä ohjeista ovat päteviä tänä päivänäkin, erityisesti tällainen on ohje kiittää hevosta sen toimiessa halutulla tavalla.

Ratsastusta käsittelevä luku on varsin seikkaperäinen ja alkaa ohjeista ratsaille nousemiseen. Ateenalaiset taistelivat lähinnä keihäin, joten keihästä saattoi käyttää apuna selkään nousussa. Hevosillahan ei ollut satulaa tai jalustimia, joten selkään piti päästä harjasta kiinni pitäen (myös siksi, ettei vahingossa nykäisisi ohjaksista ja vahingoittaisi hevosen suuta) ja maasta ponnistaen. Hevoset tosin olivat pienempiä, joten se oli helpompaa. Varusteet olivat alkeellisia ja ratsastus oli vaativaa siksikin, että ratsastettiin paljaalla selällä tai vain jonkinlainen huopa selän peittona. Hevosen suuhun laitettavat kuolaimet sen sijaan olivat terävät, nykykatsannolla aikamoiset giljotiinilaitteet. Niistä on kirjassa myös kuva ja niiden käytöstä kokonainen oma lukunsa. Silloin ratsastettiin löysällä ohjasotteella toisin kuin tämän päivän kouluratsastuksessa, jossa pyritään pitämään kiinteä ohjasote ja kuolaintuntuma. Ksenofon korostaa, että ohuet ja terävät kuolaimet varmistivat, että hevosta pystyi tiukan paikan tullen käsittelemään yhden käden ohjasotteella. Toinen käsihän oli kiinni keihäissä.

Ohjeissa ratsastajille korostuu kaksi asiaa: hevosen kokoaminen ja hevosten taipumus toispuoleisuuteen. Molemmat ovat tänäkin päivänä keskeisiä asioita ja ratsastettaessa hevosia pyritään kokoamaan ja harjoittamaan pois toispuoleisuudesta. Jossain määrin jälkimmäinen on ensimmäisen edellytys. Hevosen toispuoleisuuden sijasta, Ksenofon puhuu toisen suupielen kovuudesta ja sen estämisestä. Suupielen kovuutenahan hevosen toispuoleinen vahvuus ja lihaksiston epäsymmetrisyys usein ilmenee. 

Ksenofon kirjoittaa paljon kääntymisestä, mutta vähän epäselväksi jää mitä kääntymisellä käytännössä tarkoitettiin. Ksenofon korosti, että hevosta on tärkeää koota ennen käännöstä. Se on myös nykykäytäntö. Mutta Ksenofon sanoo syyksi sen, että se estää kaatumisen, joka muuten tapahtuu helposti, mikä kuulostaa nykyratsastajan korvissa oudolta kulkeehan ratsastuskouluilla koko ajan sankka joukko kokoamattomia hevosia erilaisia käännöksiä. Käännöksen yhteydessä hän myös painottaa valmistautumista nopeaan kiihdytykseen heti käännöksen jälkeen. Vaikka Halla-Aho on kirjan loppuosassa erinomaisesti selostanut ratsastuksen ja varusteiden periaatteita taustoittaakseen Ksenofonin tietoja, näihin käännöksiin hän ei ole taustatietoja lisännyt. Käännöksissä on kuitenkin ilmiselvästi kyse ihan muunlaisista käännöksistä kuin nykyisen kouluratsastuksen tasavauhtisista kulmissa tehtävissä käännöksistä tai kouluratsastuksen käännöksistä hevosen etu- tai takaosan ympäri tai edes täysistä pirueteissa, joissa hevonen kiertää etuosaansa ympäri takajalkojen polkiessa paikallaan. Ksenofon lienee puhuvan täydestä vauhdista tehdyistä jyrkistä käännöksistä lähtösuuntaan tai sivulle, joita hyökkäys- tai vetäytymistilanteissa tarvittiin.

Olen viime aikoina perehtynyt klassisen kouluratsastuksen saloihin, sillä käyttööni on päätynyt Espanjassa klassisen koulutuksen saanut andalusialainen tamma. Klassinen ratsastus poikkeaa Pohjois-Eurooppalaisesta voimakkaammasta ja raskaammilla hevosilla harjoitettavasta ratsastustyylistä, jolla on perustansa hevosten käytössä sotaväessä. Mm. Mannerheim lienee saanut ratsuväen koulutuksensa tähän Pohjois-Eurooppalaiseen kouluratsastuksen tyyliin. Klassisesen kouluratsastuksen vaikeimmat liikkeet, joita esitellään esimerkiksi Wienin Espanjalaisen ratsastuskoulun lipizzan hevosilla ovat hyppyjä, joissa hevoset kontrolloidusti ponnahtavat ilmaan ja ojentavat jalkojaan. Myös näiden hyppyjen ja koko klassisen kouluratsastuksen alkukoti on hevosten käytöstä taisteluissa ja sodassa. Mitä koulutetumpia, tottelevaisempia ja osaavampia hevoset olivat, sitä enemmän niistä oli hyötyä sotakäytössä. Esimerkiksi hyppyjä ja taaksepäin potkuja saatettiin käyttää taistelutilanteissa. Huonosti koulutettu tai villi hevonen saattoi taistelutilanteessa olla vaaraksi ratsastajalleen. Tämä kirja antoi minulle hauskan yhteyden omasta hevosharrastuksestani ja  uudesta kiinnostuksestani klassiseen ratsastukseen antiikin Kreikan hevos- ja ratsastusoppeihin. Luettuani tämän kirjan ymmärrän paremmin klassisen kouluratsastuksen taustoja ja syitä sille miksi hevosille opetetaan juuri tietyntyyppisiä liikkeitä. Ällistyttävää on se kuinka samantyyppisinä tietyt ratsastuksen ja hevosten käsittelyn perusperiaatteet tuntuvan säilyneen lähes 2500 vuotta.

Kenelle: Hevosista, historiasta ja johtamistaidoista kiinnostuneelle.

Kirja: Hevostaito
Kirjailija: Ksenofon (suomentanut ja selityksillä ja jälkisanoilla varustanut Hilla Halla-Aho)
Julkaisuvuosi ja kustantaja: 2003, Tammi
Formaatti: Pieni kovakantinen kirja
Mistä hankittu: Saatu lahjaksi ystävältä




sunnuntai 23. marraskuuta 2014

Americanah: Fiksusti ja lämmöllä mantereen vaihtamisesta

Mitä sinulle tulee mieleen Nigeriasta? Boko Haram, nigerialaiskirjeet, öljy, korruptio, harvojen rikastuminen, kristityt vastaan muslimit ja iso maa Afrikassa. Nämä minulla oli mielessäni, kun ryhdyin lukemaan Chimamanda Ngozi Adichien kirjaa Americanah. Vähämpä tiesin tai ainakin Americanah syvensi, paransi ja monipuolisti mielikuvaani.

Adichien Americanahissa nigerialainen Ifemelu muuttaa Amerikkaan ja jättää taakseen rakkaan Obinzen. Obinze ja Ifemelu ovat lapsuuden ystäviä ja nuoruuden rakastettuja. Ifemelu aloittaa Yhdysvalloissa yliopiston, kärsii sopeutumisvaikeuksista ja rahapulasta ja päätyy lopulta epätoivoisiin tekoihin. Ifemelun tukena Amerikassa on onneksi lääkäritäti Uju, jonka elämää seuratessaan Ifemelu näkee kuinka kovaa työtä pohjoisessa pärjääminen voi vaatia. Myös Lagosiin jäänyt Obinze hankkiutuu paremman huomisen toivossa pohjoiseen, Lontooseen. Mutta parempi huominen ei ota hänelläkään tullakseen. Ifemelu saa lopulta Amerikassa asiansa järjestykseen ja hänestä tulee kuuluisa rotuasioista kirjoittava bloggari. Obinzella ei käy Lontoossa yhtä hyvin ja hän palaa Nigeriaan. Tarinan kaunis ja vähän jännittäväkin loppu kiertyy kokoon Lagosissa.

Kirja kuvaa ihmisiä kahden mantereen välissä. Monelle keskiluokkaiselle nigerialaiselle pohjoisessa eläminen tuntuu olevan jatkuvasti läsnä oleva haave ja moni sen onnistuu toteuttamaankin. Eliitti tuntuu jakavan elämänsä luontevasti useammalle mantereelle. Americanah kuvaa kuinka sitä kuinka uusi, erilainen kulttuuri, tavat ja ympäristö muuttaa ihmistä. Eikä aina parempaan suuntaan. Muutto mantereelta toiselle vaatii sopeutumisen akrobatiaa. Sopeutumisen hintana voi olla omista arvoista ja monesta hyvästä asiasta luopuminen ja vastineeksi saatu materia, uudet lempilempiruoat ja kummalliset tavat eivät menetyksiä välttämättä paikkaa. 

Muualta tullut näkee tarkemmin kulttuurin ja tapojen outoudet - kiertoilmaukset ja tekopyhyydenkin. Myös yhteiskunnan rakenteet näyttäytyvät muualta tulleelle selvärajaisina. Kirja kuvaa erityisen tarkkanäköisesti amerikkalaisten vinoutunutta ja hankalaa suhdetta mustaan ihonväriin ja mustiin ihmisiin. Kiinnostavaa on se laaja arvottamisen kirjo, jonka mustuuteen suhtautuminen Amerikassa sisältää. Mitä vähemmän afrikkalaisia piirteitä, sitä arvokkaampi olet. Ja ainoita  arvottajia eivät ole valkoiset vaan mitä suurimmassa määrin myös mustat itse. Kirja kertoo myös siitä kuinka eri asia Yhdysvalloissa on olla afrikanamerikkalainen tai aito afrikkalainen. Ja kuinka kaikki tämä katoaa Nigeriaan paluun myötä: on vain mustia, ei mitään suhtautumiskysymystä.

Erityisen kiinnostavia ovat tarinan Nigeriaan sijoittuvat osuudet. Kirja raottaa vähän ovea erilaisten lagoslaisten elämään. Se kuvaa myös sitä miltä oma, roimasti kehittynyt maa näyttää paluumuuttajan silmissä. Pitkään poissa olleelle omankin maan kulttuuri ja tavat voivat näyttäytyä outoina. Erityisen herkullisia ovat kohdat, joissa piikitellään amerikkalaisten nirsoutta ja toisaalta pohditaan miksi Nigeriassa vain uusi ja kiiltävä kelpaa. Tässä näyttäytyy kaksi yhteiskunnallisen kehityskaaren eri kohdassa sijaitsevaa valtiota.

Tarinassa on vahva feministinen ote. Muutama tarinan nainen rakentaa elämäänsä miesten ja oman kauneutensa varaan. Ja lopputulos ei ole auvoinen. Myös rahan- ja materian himoon sekä liiallisuuksiin menevään uskonnollisuuteen kirja ottaa omalla tavallaan kantaa.

Americanah on fiksu, monipuolinen, ajankohtainen ja lämminhenkinen. Siinä on piirun verran Alexander McCallin naisten etsivätoimistoa ja hyppysellinen harlekiinia. Se on kevyt ja omalla tavallaan syvällinen kirja, jota on helppo suositella mukavaksi lukukirjaksi.

Kenelle: Ihmisistä, persoonan muuttumisesta, rotukysymyksistä, rakastamisesta ja Afrikasta kiinnostuneelle.

Kirja: Americanah (suomennettu nimellä Kotiinpalaajat)
Kirjailija: Chimamanda Ngozi Adichie
Julkaisuvuosi ja kustantaja: 2013, Alfred A. Knopf, Random House
Formaatti: E-kirja 
Mistä hankittu: Amazonista

perjantai 21. marraskuuta 2014

Mannerheim Suomen itsenäisyyttä varmistamassa

Sakari Virkkusen kuudes presidenttisarjan kirja käsittää Mannerheimin toiminnan talvisodasta vuonna 1939 aina hänen presidenttiydestä eroonsa asti vuonna 1946. Pääpaino kirjassa on jatkosodalla alkaen saksalaisten kauttakulkusopimuksen järjestelyistä ja Suomi-Saksa suhteen tiivistymisestä sodasta irtautumiseen ja lopulta kääntymiseen saksalaisia vastaan ensin Suursaaren taistelussa ja sitten Lapin sodassa sekä ulottuen lopuksi valvontakomission saapumiseen Helsinkiin sekä asekätkentäjuttuun ja sotasyyllisyysoikeudenkäyntiin.

Saksalaisiin Mannerheimillä oli jokseenkin ristiriitainen suhde, joka tuntui olevan osin poliittisten realiteettien sanelema. Ranska ja Englanti olivat henkisinä ilmastoina lähempänä hänen sydäntään, samoin kuin tsaarin aikainen Venäjä. Mannerheimilla oli saksalaisia tuttavuuksia 1900-luvun alun Saksaan suuntautuneilta hevoskauppamatkoilta, mutta samoin hänellä oli sotakokemuksia saksalaisia vastaan sotimisesta jo 1910-luvun Puolasta. Puolan ylimystöpiireissä seurustellessaan hän oli ollut myös alttiina saksalaisvihamieliselle mielialalle. Marski oli vakuuttunut Saksan tappiosta ensimmäisessä maailmansodassa eikä Suomenkaan vapaussodan aikana halunnut sitoa Suomea häviäjäksi ennakoimaansa valtioon. Siksikin hän suhtautui Saksassa koulutettuihin jääkäreihin ja Saksasta lähetettyyn vapaussodan aikaiseen sotilasapuun kylmäkiskoisesti. Suomi oli juuri itsenäistynyt eikä Mannerheim halunnut nähdä Suomea suurvallan holhoamana. Kirjassa saksalaisista puhutaan yleisesti ottaen kunnioittavan sävyyn ja jatkosodan Saksa-suhdetta kuvataan vähän vastentahtoisena, poliittisen realismin pakottamana tilanteena. Saksalaisten toisen maailmansodan aikaisia hirmutekoja sivutaan vain hyvin kevyesti kirjan alussa. Vuoden 1944 marraskuussa Mannerheimin tosin kerrotaan todenneen tohtori Yrjö Ruudulle, että Hitler oli hullu ja jollei Saksan johdossa olisi ollut hullua miestä, olisi Saksa voittanut toisen maailmansodan.

Mannerheimin ja Paasikiven välinen suhde oli hankala. Virkkunen kirjoittaa: "Mannerheim ja Paasikivi olivat kuin siiamilaiset kaksoset: työlästyneitä yhtä sietämättömään kuin välttämättömään riippuvuuteen toisistaan." Sodan jälkimainingeissa valvontakomission asetuttua Torniin, Mannerheim oli ainoa, joka saattoi pitää kansan yhtenäisenä ja mielialaa edes jotenkin yllä. Paasikivi taas nautti valvontakomission luottamusta, mitä tarvittiin, jotta välit Neuvostoliittoon olisi saatu edes jotenkin vakautettua, rauhansopimus ja Suomen itsenäisenä pysyminen turvattua. Olihan Suomeen saapunut valvontakomission myötä venäläisiä sotilaita ja NL:n aikeet Suomen suhteen olivat edelleen tuntemattomat. Kahden omanarvontuntoisen vanhan miehen näkemykset poikkesivat toisistaan merkittävästi. Eroa oli etenkin heidän suhtautumisessaan kommunisteihin. Mannerheim ei voinut sietää kotimaisia kommunisteja eikä olisi halunnut nähdä heitä lähelläkään hallitusta. Paasikivi taas piti tarpeellisena nimittää hallitukseen luotettavia vasemmistoministereitä, jotta suhteet valvontakomission saataisiin paremmalle tolalle. Näin tehtiinkin, kun Mannerheim viimein sai neuvoteltua Paasikiven pääministeriksi marraskuussa 1944. 

Kirja kuvaa äärettömän miehistä maailmaa. Jos Mannerheimin parturia rouva Kolehmaista eikä taloudenhoitajaa lueta mukaan, ainoa kirjassa esiintyvä nainen, joka esiintyy siinä omien ansioidensa kautta ja omalla nimellään on Hertta Kuusinen. Mannerheimin näkökulmasta hänenkin ansionsa olivat tietysti kyseenalaisia, olihan Kuusinen aktiivisesti ajamassa Marskia sotasyylliseksi ja muutoinkin edusti Marskille vastenmielistä kommunismia. Mannerheimin maailmassa naiset olivat erilaisia huolenpitäjiä: sairaanhoitajia, lottia, emäntiä, taloudenhoitajia tai seuralaisia. Jälkimmäisten joukkoon kohotakseen tuntui vaadittavan kreivittären arvo.

Yksityishenkilönä Marski jää mystiseksi. Hän oli sosiaalisesti taitava ja aktiivinen, mutta äärettömän yksinäinen mies. Hän oli todennut ystävälleen ministeri G. A. Gripenbergille vuoden 1946 tietämillä, että hänellä ei ole ketään kenelle puhua. Sakari Virkkusen mukaan hän oli elämänsä aikana johdonmukaisesti luonut ja ylläpitänyt ympärillään eräänlaista tyhjyyden kehää. Ketään hän ei päästänyt lähelleen, ei edes ystäviään. Hänen naissuhteensa ovat myös yhden sortin mysteeri. Niitä oli paljon ja monet niistä olivat perua erilaisilta Euroopan retkiltä, tuttavuuksia hienoista kylpylähotelleista tai sotaretkien levähdystauoilta. Kaikki naistuttavuudet olivat aatelisia, yleensä etuliitteellä kreivitär ja usein varakkaaksi mainittuja. Helsingissä Mannerheim oli Dan Wardin kukkakaupan suurasiakas ja hän osoitti kukkalähetyksiä paitsi tällaisille tuttavuuksille, myös ystävien ja kollegoiden vaimoille ja kutsujen emännille. Muutoinkin Mannerheim oli ahkera kirjeiden, korttien, lahjojen ja erilaisten huomaavaisuuksien jakelija. 

Kirja on perusteellinen, selkeä ja monipuolisiin kirjallisiin lähteisiin ja haastatteluihin perustuva. Se sisältää sota- ja politiikkatiedon ohella tipoittain kepeämpää asiaa Mannerheimistä ihmisenä ja ihmissuhteiden ylläpitäjänä. Mielenkiinto pysyy hyvin yllä. Minun poliittishistoriallisen kirjallisuuden vertailukohtani ovat jokseenkin kapeat, mutta näkisin, että Virkkusen kuvaus Marskista on kohtuullisen monipuolinen ja neutraali. Se ei pyri kiillottamaan eikä nuhraamaan Marskin sädekehää.  Yleistä toimintaympäristöä on valotettu kattavasti, muttei liikaa poliittiseen hetteikköön upoten. Tämän kirjan myötä oli mahdollista tutustua syvällisemmin myös Paasikiven toimintaan ja persoonaan kuin esimerkiksi hänen sihteerinsä Toivo Heikkilän muistelmia lukemalla. Tosin sama Heikkilä oli yhtenä lähteenä Virkkusellekin. Tämä kirja innoitti katsastamaan muitakin presidenttisarjan kirjoja ja voisihan niitä Marskin omia muistelmiakin lukea.

Kenelle: Marskista ja toisen maailmansodan aikaisen ja vähän sen jälkeisen Suomen johtamisesta kiinnostuneille.

Kirja: Mannerheim - Marsalkka ja presidentti
Kirjailija: Sakari Virkkunen
Julkaisuvuosi ja kustantaja: 1989, Otavan presidenttisarjan kuudes osa
Formaatti: Kovakantinen
Mistä hankittu: Mummin kirjahyllystä

Opi ja treenaa onnistumisen valmentamista

Furmanin, Pinjolan ja Rubanovitschin Valmenna onnistumaan -kirjan ensimmäinen osa keskittyy tekemisen meiningin nostattamiseen. Siihen kuinka se tehdään - tai tässä tapauksessa valmennetaan tapahtumaan - esimerkiksi työpaikalla. Toinen osa käsittelee sitä, kuinka valmennamme itse itseämme kohti tavoitteitamme. Osien yhteinen nimittäjä on toiveiden, unelmien, tavoitteiden ja mahdollisuuksien nostaminen toiminnan ja ihmisten välisen vuorovaikutuksen lähtökohdaksi.

Koska olen allerginen valittamiselle, syyllisten etsimiselle ja varsinkin toisten yrittämisen latistamiselle, kirjan tarjoamat näkökulmat ja vinkit olivat hyviä. Valittamisen ja muutosvastarinnan takana lymyilee usein pelko jostakin. Sen tiesin. Mutta sitä en tiennyt, että valittamisen ja pelon takana on viime kädessä toive jostakin.  Valituskeskustelun voi kääntää hedelmällisempään ja tulevaisuusorientoituneempaan suuntaan ohjaamalla sen toiveisiin, joita valituksenaiheen takana on. Koska valituskeskustelu tavallisesti junnaa sen ympärillä mitä emme halua, sen muuttaminen toivekeskusteluksi avaa uusia näkemyksiä, lisää molemminpuolista ymmärrystä ja toiveen täyttymiseen tarvittavaan tekemiseen suuntautuvaa energiaa.

Vaikka ulkopuolisesta valmentajasta voi olla paljon hyötyä etenkin uusia suuntia kartoitettaessa ja liikkeellelähdön energiaa voimistettaessa, parasta on pitkässä juoksussa kyetä etenemään itse. Itseäänkin voi valmentaa. Menetelmät ovat pitkälti samoja kuin toisen valmentamisessa. Omien vahvuuksien tunnistaminen on tärkeätä. Sitä voi tarkastella omia unelmia ja toiveita ja pohtia kuinka omat vahvuudet auttavat niihin etenemisessä. Oman motivaation nostattamiseen kirjassa on hyvä kysymyspatteristo. Se auttaa tarkastelemaan tavoitetta ja sen saavuttamisen iloja monelta eri kantilta ja sitä myöten nostattaa intoa aloittaa toimet tavoitteen saavuttamiseksi. 

Koska itsensä kanssa joutuu viettämään aika paljon aikaa, oman sisäisen valmentajan oikeaan asenteeseen kannattaa panostaa. Kannustava ja innostava sisäinen valmentaja on paljon mukavampi kuin sellainen, joka ei usko sinuun, sättii ja moittii. Tämä sisäisen puheen hyvälle tolalle virittäminen on tietysti kaiken hyvinvoinnin ytimessä, se ei ole helppoa ja siihen kannattaa käyttää ulkopuolistakin apua. Tämä kirja ei antanut kovin perusteellisia sisäisen valmentajan viritysvinkkejä, mutta fyysisen kunnon, riittävän unen, elämän eri osa-alueiden tasapainon ja energian sekä ajankäytön hallinnan asiat käytiin läpi.

Kirja on kirjoitettu selkeästi ja se on helppolukuinen. Benin ja Ruban rupatteluosiot keventävät opusta entisestään. Amerikkalaistyyppiset case-esimerkit olivat turhia, mutta onneksi niitä ei ollut montaa. Tätä voisi ihan hyvin suositella valmentavasta lähestymistavasta kiinnostuneelle johdantokirjaksi. 

Kirja taisi tarttua mukaan Helsingin kirjamessuilta, koska ajattelin, että sen avulla voi katsastaa onko life coachin ja business coachin opeissa paljon eroa. No eihän niissä juurikaan eroa ole. Vain lopulliset tavoitteet eroavat. Life coach valmentaa kohti oman elämän mielekkyyttä ja jos niin halutaan kohti menestystä ja oman potentiaalin täyttä hyödyntämistä. Business coach valmentaa kohti liiketoiminnan menestystä ja suurimman mahdollisen liikeyrityksen potentiaalin toteutumista, mutta kuitenkin yksilön kautta. Molemmissa mennään ehdottomasti ihminen edellä. Oman itsen johtaminen ja vuorovaikutustaidot samoin kuin arvostus ja kiitollisuus ovatmolemmissa  kaiken keskiössä.

Tätä kirjaa lukiessani tulin miettineeksi, että me suomalaiseen synkkyyteen ja näköalattomuuteen kyllääntyneet valmentajat voisimme perustaa salaisen trolliarmeijan ja ryhtyä kääntämään mollaavien, latistavien ja toivoa tappavien suomalaisten nettikeskusteluiden sävyä valoisampaan, toiveikkaampaan ja energisempään suuntaan osallistumalla niihin ja kommentoimalla niitä valmennuksellisin keinoin. Tämän kirjan voisi ihan hyvin ottaa valmennustrollaamisen käsikirjaksi. Vapaaehtoiset ilmoittautukoon!

Kenelle: Onnistumiseen ja itsensä sekä muiden kanssa menestymiseen tähtäävälle. 

Kirja: Valmenna onnistumaan. Nyt.
Kirjailija: Ben Furman, Nina Pinjola ja Mika D. Rubanovitsch
Julkaisuvuosi ja kustantaja: 2014, Johtajatiimi
Formaatti: Pehmeäkantinen kirja
Mistä hankittu: Kirjamessujen alesta

lauantai 1. marraskuuta 2014

Fokus - huomion keskittämisen hienouksista ja mahdollisuuksista

Focus, the hidden driver of excellence -kirjan kirjoittaja Daniel Goleman on psykologi ja tiedetoimittaja, joka 90-luvulla tyhjensi pajatson Tunneäly-kirjallaan ja myöhemmin keräsi kiitosta myös kirjallaan sosiaalisesta älystä (Social intelligence). Tunneäly on laaja esitys tunteista ja sosiaalisuudesta, niiden fysiologisesta perustasta ja vaikutuksista. Pieni aivojen osa nimeltään mantelitumake tuli monille sen myötä tutuksi.

Tässä kirjassa Goleman käy läpi huomion keskittämisen neurologista perustaa, merkitystä ja mahdollisuuksia. Kirja kuvaa ajatteluamme ja aivojemme toimintaa sujuvalla ja helposti ymmärrettävällä tavalla. Daniel Kahnemanin kaksi ajattelujärjestelmää käydään läpi, samoin kuin peilisolujen toiminta ja tunteiden synty ja vaikutukset. Kiinnostavasti Goleman yhdistää mielen toimintoihin tietoja niiden neurologisesta perustasta. Erilaisilla mielen ilmiöillä vaikuttaa olevan omat syntypaikkansa eri aivoalueilla tai neuroverkoissa. 

Mielen hallinnalle keskeinen taito, ajatusten harhailun tunnistaminen ja mielen keskittäminen tähän hetkeen, on vaativa taito. Aivoissa eri alueet vastaavat näistä kahdesta erilaisesta toiminnosta. Sisempi etuotsalohkon kuori aktivoituu, kun mielen harhailu ja sisäinen rupattelumme käynnistyy. Sen toiminnan estää läheisen aivoalueen, ulomman etuotsalohkon kuoren aktivoituminen. Se aktivoituu silloin, kun keskitymme. Keskittyessämme suodatamme aktiivisesti pois sekä kehomme sisä- että ulkopuolelta tulevaa informaatiota. Tarkka keskittyminen uuvuttaa mieltä. Erityisen uuvuttavaa se on informaatiotulvassa, jossa mielen täytyy suodattaa ja poistaa sisälle pyrkivää ylimääräistä informaatiota. Goleman toteaakin, että nykyinen elämäntapa ja monikanavainen jatkuva viestintä ei suosi keskittymistä ja petusteellista ajattelua. Mieli toipuu ja latautuu hiljaisuudessa ja vähä-ärsykkeisessä ympäristössä.

Goleman pohtii mitä massiivinen ruutuaika ja pelaaminen saa aikaan nuorissa. Vaikka hän osoittaa pelaamisella olevan monia hyviä puolia, hän tuntuu olevan huolissaan lasten ja nuorten emotionaalisesta ja sosiaalisesta kehityksestä. Pelit ja digitaalinen viestintä muokkaavat aivot näihin toimiin sopiviksi ja kyky lukea toisen ihmisen tunteita ja tuntea empatiaa vähenee. Tällä voi ajan mittaan olla laajakantoisempiakin seurauksia. Jaan Golemanin huolen ja silti huomaan itsekin notkuvani erilaisten ruutujen äärellä pitkät ajat joka päivä.

Eräät mielen toiminnot, kuten systeeminen tai pitkälle tulevaisuuteen ulottuva ajattelu, eivät ole ihmisille helppoja tai luontaisia. Aikamme visaisimmat ongelma, kuten talouskriisi tai ilmastonmuutos, ovat kuitenkin juuri tällaista ajattelua vaativia ongelmia. Vaatii kykyä sietää epämukavuutta ja energiaa voittaa mielen inertia kyetäkseen systeemisten, pitkän aikavälin ongelmien pohtimiseen. Ihmisaivot ovat muovautuneet hahmottamaan lähiympäristöä ja -aikaa riskeineen ja mahdollisuuksineen. Pitkän ajan päästä mahdollisesti toteutuva epämiellyttävä skenaario, jonka selitys on vieläpä monimutkainen, sisältää kaikki ajattelullemme epäluontaiset elementit. Ei ihme, että ilmastonmuutoksen kieltäminen on niin suosittua. Sen ajatteleminen ja ymmärtäminen vaatii isoa ponnistelua.

Jos kirja pitäisi tiivistää muutamaan lauseeseen, se voisi olla: Mielesi syvyyksissä käy kamppailua hengissä selviämisestä vastaavat liskoaivot ja järkeilystä vastuulliset taivasaivot. Jos opit hallitsemaan taivasaivoja ja kontrolloimaan liskoaivoja, sinulla on maailma hallussa. Voit itse valita mihin huomiosi kohdistat ja menestys alkaa huomion kohdistamisesta oikeisiin asioihin. Jos haluat menestyä tai pelastaa maailman, tulee sinun kyetä jakamaan huomiota sekä omiin sisäisiin tuntemuksiisi (self-awereness),  toisiin ihmisiin ja heidän tuntoihinsa että ympäröivään maailmaan (system awereness). Hallitaksesi taivasaivoja ja kyetäksesi tahdonalaisesti hallitsemaan mieltäsi, treenaa meditaatiota tai mindfullnessia.

Vaikka kirjan alkuosa oli Golemanin muista kirjoista tuttua asiaa, loppuosa oli varsin palkitseva. Siinä kyky tarkentaa mieli eri tasoille yhdistettiin taitoon johtaa ihmisiä ja organisaatioita sekä ratkoa visaisia globaaliongelmia. Nyt ymmärrän miksi on tärkeää kyetä sekä oman sisäisen maailman havainnointiin ja samalla toisten ihmisten, lähiympäristön ja laajemman toimintaympäristön tarkkailuun, empatiaan ja ymmärtämiseen. Ja vaihtamaan fokusta näiden välillä aina tilanteen mukaan.

Kenelle: Ajattelusta, mielestä ja sen hallinnasta kiinnostuneelle sekä henkilökohtaisesta kehittymisestä kiinnostuneelle.

Kirja: Focus: The hidden driver of excellence
Kirjailija: Daniel Goleman
Julkaisuvuosi ja kustantaja: 2013, Bloomsbury publishing
Formaatti: Pokkari
Mistä hankittu: Göteborgin lentokentältä






sunnuntai 26. lokakuuta 2014

Tikli imee lopulta pyörteen lailla mukaansa

Donna Tartin Pulizer-palkitun Tiklin alku on tavattoman tahmea. Theo-pojan ollessa äitinsä kanssa New Yorkin modernin taiteen museossa museoon tehdään pommiattentaatti. Theon äiti kuolee, Theo selviää ja tapahtuu muutakin kirjan tarinalle tärkeää. Vaikka tämä attentaattikuvaus luo pohjan koko tarinalle, se tuntui kestävän ikuisuuden. Raunioiden, valojen, äänten, tuoksujen ja tunteiden kirjon kuvaus on hieno, mutta väsyttävän tarkka. Mutta koska tuo alku on tarinalle tärkeä, kannattaa jaksaa sinnitellä sen läpi. Sen jälkeen tarina lähtee käyntiin.

Vaikka se otti aikaa, lopulta ihastuin kirjan päähenkilöön Theoon. Theo vaalii suurta, rikollista salaisuutta ja hänen elämäänsä määrittävät pettymykset, saavuttamaton haave ja suru, silti hän on sympaattinen, jännä ja vetovoimainen ja sai minut puolelleen. Lisäksi hän ymmärtää kauneuden ja taiteen päälle, mikä ei koskaan ole miehelle hullumpi ominaisuus.

Theo päätyy ensin ystävän perheen huostaan ja lopulta länteen uhkapeluri-isänsä luo. Oikeastaan huostasta tai hoivasta ei voi puhua. Niitä Theo ei saa. Pienestä asti hän selviää itse ja omillaan. Nevadassa kuvaan astuun toinen kirjan päähenkilöistä, ukrainalaista alkuperää oleva Boris. Hän on Theon vastakohta, huoleton, slaavilainen, päätön ja villi. Silti jopa nuoressa Theossa ja Boriksessa kaikkien huumeseikkailujen keskellä on syvyyttä. Erinäisten mutkien kautta tarina palaa New Yorkiin ja Theo astuu antiikkikauppiaiden maailmaan.

Yksi Tiklin ydinteema on sattuma. Se kuinka kohdalle osunut satunnainen ja erittäin epätodennäköinen tapahtuma voi suistaa elämän totaalisesti raiteiltaan ja toiseksi. Kuinka ihminen selviytyy ja mitä hänelle tapahtuu? Kun mullistava romahdus tapahtuu lapselle, siitä tulee elämää määrittävä tekijä. Sitä kantaa mukanaan kuin varjoa. Se on aina läsnä. Vain saman kokoneet voivat ymmärtää ja muiden kanssa varjosta ei kannata edes puhua.

Tiklissä kaikilla on salaisuutensa ja valheensa, ja pettymykset ovat luonnollinen osa elämää. Theon suuri salaisuus ja petos ajavat lopulta kuoleman rajalle ja tapahtuu käänne. Lopussa Theo pohtii elämää: "A great sorrow, and one that I am only beginning to understand: we don't get to choose our own hearts. We can't make ourselves want what's good for us or what's good for other people. We don't get to choose the people we are". Amerikkalaisessa kulttuurissa kehotetaan ajattelemaan isosti ja jahtaamaan unelmia, seuraamaan sydämen osoittamaa tietä. Theon kysyykin, että mitä sitten, kun sydämen osoittama tie johtaa tappioon ja tuhoon.

Toinen kirjan teema on kysymys hyvien ja pahojen tekojen seurauksista. Oikeuttaako alkuperäistä pahaa suurempi lopun hyvä alkuperäisen pahan teon? Tikli tuntuu kyseenalaistavan ajatuksen siitä, että pahoista teoista seuraa aina pahaa ja hyvistä teoista seura aina hyvää. Lopun kliimaksikohdassa on huikean hieno, jotenkin elokuvamainen kohtaus, jossa Boris saarnaa Theolle hyvän ja pahan olemuksesta. Hänen mukaansa Theo näkee kirkaana vain hyvän ja pahan eikä mitään siltä väliltä, vaikka suurin osa elämää sijoittuu siihen väliin. Hän vetoaa Raamatun tarinaan varkaasta, joka varastaa köyhältä leskeltä, tekee hyviä sijoituksia ja palaa ja palkitsee lesken avokätisesti ja viittaa Dostojevskin Idioottiin.

Tarttin Tiklin tarina voisi olla mikä tahansa dekkaritarina, mutta sitä se ei ole. Siinä on ajankohtaisuutta ja samalla se pureutuu syvälle ihmisyyden ikiaikaisiin kysymyksiin, rakkauteen, petokseen ja kykyyn nauttia kauneudesta ja nähdä siinä merkitystä. Taide luo yhteyden erilaisten maailmojen ja eri ajankohtina elävien ihmisten välille. Lopulta vain sillä on merkitystä. Muu on orgaanista ja ajautuu vääjäämättä kohti menetyksiä ja lopulta kuolemaa.

Tikli on jollain tavalla ihmeellinen. Ensin sitä lukee vähän vastentahtoisesti, sitten henkilöt alkavat kiinnostaa ja tapahtumien miljöö miellyttää. Lopulta tarina imee virtaansa pyörteen lailla. Tiklin tunnelma on ainutlaatuinen. Siinä on aavistus jotain samaa kuin David Lynchin elokuvissa, aavistus surumielisyyttä, värien selkeyttä ja kauneutta, odottava tunnelma. Kieli on hiottua ja Donna Tarttin runoilijuus kuultaa läpi. 

Kenelle: Vetävästä tarinasta, hienosta kielestä, nyansseista, kauneudesta ja kulttuurin merkityksestä viehtyneelle. 

Kirja: The Finch (Tikli)
Kirjailija: Donna Tartt
Julkaisuvuosi ja kustantaja: 2013, Little, Brown
Formaatti: Kindle e-kirja
Mistä hankittu: Amazonista

PS. Olen kovasti viehtynyt kevyeen ja pieneen Kindle-lukulaitteeseeni. Samat tekstit iPadin tai puhelimen ruudulta eivät ole Kindlen käyttömukavuuden veroisia. Kindlen ruutu on matta ja yksinkertainen, siinä on paperin tuntu. Voi kun saisin kirjoja suomeksi Kindlelle! En kaipaa itselleni ja asuntoani täyttämään yhtään uutta kapinetta ja olisi hienoa, jos kaikki kirjani olisivat sähköisiä. Se vain ei ole mahdollista, kun suomenkielinen tarjonta on niin surkea.





lauantai 18. lokakuuta 2014

Tarinan voimasta, heimoista ja politiikasta

Juhana Torkin Tarinan valta - Kertomus luolamiehen paluusta on viimeistelty teos tarinan olemuksesta, käyttötavoista ja -mahdollisuuksista. 

Tarina on merkitystä ja tunnetta ja sillä on tietty tunnistettava hahmo tai muoto. Usein tarina kuvaa ongelman tai ongelmavyyhdin ja antaa ratkaisun. Kun tarinan päähenkilö, protagonisti, on kiinnostava tai voimme samaistua häneen tutkimme hänen kauttaan omaa suhdettamme elämään ja samalla voimme myös oppia jotain.Ihminen on virittynyt lumoutumaan tarinoiden loihtimista näyistä ja tarinoilla on syvällinen tehtävä. Niillä paitsi välitetään tietoa, myös rakennetaan minuuksia, heimoja ja kokonaisia valtioita.

Torkin mukaan lähes kaikki tarinat, jopa median kertomat tarinat, palautuvat muutamiin arkkityyppeihin.  Tuttuja arkkityyppejä ovat tuhkimotarina, sen modernina versiona Applen nousu autotallista tähtiin, ja Daavidin ja Goljatin taistelu ja sen yhtenä muunnelmana meille tuttu piskuisen Suomen talvisota suurta Neuvostoliittoa vastaan. Jos haluat, että viestisi painuu mieleen, viritä se tutun tarinan arkkityypin muotoon. Malleiksi kelpaavat myös Robin Hood, joka varastaa rikkailta ja jakaa köyhille, Ikaros, joka lentää lähelle aurinkoa ja kärventää siipensä tai Midas, joka muutti kaiken kullaksi.

Oman aikamme paradoksi on, että altistumme ennen kokemattoman sakealle tarinoiden virralle, mutta oma kykymme kertoa tarinoita on haalistunut. Kulutamme tarinoita, mutta emme tuota niitä ja tarinointi on jäänyt enimmäkseen ammattilaisten hommaksi. Tarinoiden suursuoltaja lehdistö saa Torkilta haukkuryöpyn, erityisesti sen saa vakava, tiedon välitykseen keskittynyt lehdistö, aivan erikseen Hesari. Sivistys ei enää ole itseisarvo ja rahalla on valta. Näin ollen myös lehdet antautuvat lukijoiden kosiskeluun hinnalla millä hyvänsä. Siinä tarina on hyvä väline. Uutiset muuttuvat tarinoiksi, niihin pitää löytää tarinakelpoinen vinkkeli, jotta ne myyvät. Tiedonvälitys vääristyy ja sivistys kärsii. Aika synkkää, mutta Hesarin pitkäaikaiselle tilaajalle liian tuttua.

Toisaalta Torkki kuvaa mihin hyvä tarinankerronnan kyky voi johtaa. Se voi saada aikaan maagisen kyvyn koskettaa. Kyky koskettaa on edellytys kultin, heimon tai puolueen muodostumiselle tarinoijan tai puhujan ympärille. Tällaisina heimonluojina Torkki kuvaa Barack Obaman, Steve Jobsin ja Timo Soinin. Hän purkaa eräitä heimonluojien puheista osiin osoittaakseen kuinka niiden elementit vaikuttavat. Hän osoittaa yhtymäkohdat Obaman virkaanastujaistilaisuuden puheen ja  hobbittien matkaanlähtöä kuvaavan tarinan välillä. Vaikuttava tarina ja puhe osoittaa ongelman, nostattaa hätätilan tunnun ja kertoo kuinka "me" voi sen ratkaista ja innostaa toimimaan. Tuo puhujan käyttämä "me" on oleellinen, sillä luodaan heimohenkeä ja puhuja on heimon johtaja.

Torkki lausuu ääneen paljon sellaista mitä minäkin olen viime vuosina ajatellut seuratessani suomalaisen keskustelukulttuurin jyrkentymistä. Isona tekijänä äänenpainojen terävöitymisessä on ollut netin mahdollistama nimetön osallistuminen. Välillä tuntuu, että suomalainen nettikeskustelu ilmentää alituista kokemusta häviöistä ja tappioista. Enemmistö kokee olevansa kaltoin kohdeltuja. Torkki ruotii tätä ilmiötä ja katsoo, että olemme saavuttaneet demokratian neljännen vaiheen, jossa vapaus, tasa-arvo ja yksilön oikeudet ajavat muiden arvojen ohi. Nettiklubien kliktivismi heimoistaa meitä samanmielisten joukkoon ja erilaisuuden sietokyky vähenee. Tykkää/ei tykkää -kaksijakoisuus kärjistää heimojen eroja ja Suomi on jakautunut kuppikuntiin.

Torkin mukaan suurin häviäjä nykyisessä nopeuden kulttuurissa vaikuttaa olevan ajattelu. Siinä missä muinoin, ennen kirjoituskoneita ja tekstinkäsittelyohjelmia, kirjoitusten tuli olla päässä loppuun mietittyjä ennen kuin ne kirjattiin ylös, nyt riittää tunteen synnyttämä ajatuksenpoikanen, joka twiitataan eetteriin sen koommin pohtimatta. Se mikä saa eniten klikkauksia pärjää. Torkki kertoo, että Platonin mukaan viisas ihminen pysähtyy toviksi vaikean kysymyksen äärelle, niin kuin tienhaaraan, eikä jatka matkaa ennen kuin on selvittänyt minne tiet vievät ja houkka on se, joka "noin vain väittää voivansa hetkessä lausua selvän ja luotettavan käsityksen tärkeästä kysymyksestä". 

Tämän kirjan jäljiltä tunsin ymmärtäväni maailmaa ja ihmistä taas piirun verran paremmin. Ja se, jos mikä on hyvän kirjan merkki.


Kenelle: Kaikille. Varsinkin puhujille, kirjoittajille ja suomalaisille nettikeskustelujoille.

Kirja: Tarinan valta - Kertomus luolamiehen paluusta
Kirjailija: Juhana Torkki
Julkaisuvuosi ja kustantaja: 2014, Otava
Formaatti: Kovakantinen kirja
Mistä hankittu: JET-kurssin kirjatorilta



lauantai 27. syyskuuta 2014

Puuduttava satavuotias

Tämän tarinan alkukoti on Forrest Gump -elokuvassa. Se on sen ruotsalainen versio, joten siihen on sotkettu hippunen Stig Larson -meininkiä.

Satavuotias Allan Larsson karkaa ahdistavasta vanhainkodistaan omana syntymäpäivänänsä. Siitä alkaa hurja reissu, johon sekaantuu niin rikollisia, rahaa, ruumiita kuin yksi elefanttikin. Rinnan tämän 2000-luvun tripin kanssa kulkee Allanin tapahtumien täyteinen elämäntarina ja 1900-luvun historian pikakelaus. Allan tekee tuttavuutta niin Francon, Trumanin, Stalinin kuin Maonkin kanssa. Hän matkaa Itämerellä sukellusveneessä ja siirtää ydinpommin valmistusohjeet jenkeiltä Neuvostoliittoon.

Forrest Gumpin tapaan Allan on yhden sortin höppänä, joka osuu historian ratkaiseviin kohtiin ja saa aikaiseksi odottamattomia tapahtumaketjuja. Jos nyt jokin kohta, niin historiakohdat ovat edes jossain määrin kiinnostavia.

Vaikka tämä kirja on sinänsä ihan moitteeton ja monelle varmaan hauskakin, minulle se ei tarjonnut mitään tarttumapintaa. Puursin sitä läpi kuukausi kaupalla ja se ei vaan napannut. Mutta monelle muulle se tarjoaa varmasti hupia.

Kenelle: Geriatriaan vähän toisenlaista näkökulmaa hakevalle, historian kevyestä pikakelauksesta innostuvalle.

Kirja: Satavuotias, joka katosi
Kirjailija: Jonas Jonasson (suomentaja Raija Rintamäki)
Julkaisuvuosi ja kustantaja: 2009, WSOY kustantaja
Formaatti: Pokkari
Mistä hankittu: Lainattu siskolta

Mannerheimin tarina mehukkaasti paketoituna

Jonathan Clements on puristanut Carl Gustav Emil Mannerheimin koko elämän runsaat kolme sataa sivua käsittävään pokkariin.

Toimittajamaisella otteella Clements kuvaa Mannerheimin vaiheita. Hänen lapsuutensa Louhisaaren kartanossa Venäjän suuriruhtinaskunnassa oli tasapainoinen. Nuoruus oli vähän kuriton ja se päättyi ristiriitaiseen päätökseen lähteä Venäjän armeijan koulutukseen Pietariin. Sekä oleskelu Pietarissa tsaarin palveluksessa että Mannerheimin osallistuminen Japani-Venäjä -sotaan 1905-1906 kuvataan tulevaisuuden tapahtumia pohjustaen. Keski-Aasian tutkimus- ja vakoilumatka käydään läpi aika seikkaperäisesti aina Dalai Laman kanssa tapahtunutta kohtaamista myöten. Mannerheimin osallistuminen ensimmäiseen maailman sotaan 1914-1918 Venäläisten joukoissa Puolassa sekä paluu Suomeen ja lopulta nousu ratkaisevaan asemaan ensin kansalaissodassa valkoisena kenraalina ja lopulta jatkosodassa koko kansan marsalkkana kerrataan kaikki kiinnostavasti.

Erityisen kiinnostavaa Mannerheimia syvällisemmin tuntemattomalle oli kuvaus Mannerheimin parivuotisesta matkasta Keski-Aasiaan vuosina 1906-1908. Matkan tarkoituksena oli selvittää Kiinan rajaseutujen tilannetta tsaaria varten. Mannerheim oli aina ollut kiinnostunut tutkimusmatkailusta ja hänen ihailemansa "ruotsalainen" tutkimusmatkailija Adolf Nordenskjöld oli perhettä, isän siskon mies. Sekä tutkimusmatkailua että vakoilua auttoi se, että Mannerheim oli taitava kartanpiirtäjä. Antropologin peiteammatissa Mannerheim saattoi huomiota herättämättä kerätä tietoja Kiinan rajaseuduista ja koota samalla myös kulttuuriantropologista aineistoa. Lähtemällä Keski-Aasian matkalle Mannerheim sai etäisyyttä ja eräänlaisen katkon veitsenterällä olleeseen uraansa Venäjän armeijassa. Venäjän tsaarin hovissa chevalier-ratsukaartissa edennyt ura joutui vaakalaudalle tsaarin suosion romahtaessa ja bolshevismin nostaessa päätään.

Olin kuvitellut Mannerheimin veljeilleen saksalaisten kanssa, kävihän Hitlerkin hänen 75-vuotissyntymäpäivillään vuonna 1941. Tämän kirjan mukaan Marski ei pitänyt saksalaisista,  ja pyrki pitämään Suomen kaikin tavoin erossa Saksasta, toisin kuin kotimaan poliitikot. Sen sijaan Mannerheim olisi halunnut lähteä sotimaan Petrogradiin taistellakseen bolshevismia vastaan. Se on jäi edelleen ihmetyttämään, että Mannerheimiä ei sodan jälkeen tuomittu sotasyyllisenä, vaikka hän oli Suomen armeijan ylipäällikkö sodassa Neuvostoliittoa vastaan ja poliittiset johtajat tuomittiin. Lukiko Neuvostoliitto palvelusajan Venäjän armeijassa tai hänen roolinsa sodan lopettamisessa jotenkin Mannerheimin hyväksi?

Ihmisenä Mannerheim oli tämän kirjan perusteella kunnianhimoinen, stoalaisen kurinalainen, hevosia rakastava, perhe-elämässään epäonnistunut aatelinen kosmopoliitti, jolla oli lopulta runsaasti kokemusta ja strategista vainua. Mannerheim vaikutti ihmiseltä, joka oli onnellisimmillaan ja parhaimmillaan koettelemusten keskellä ja vähän epämukavissa olosuhteissa. Hän oli selkeä vastuunkantaja ja sotilas pikemmin kuin poliitikko. Elämänsä loppupuolella hän ryhtyi hyväntekijäksi ja perusti Mannerheimin lastensuojeluliiton.

Luin kirjan osana Pressakirjakerho-harrastustani ja täytyy myöntää, että kirja muutti ajatuksiani Mannerheimista. Minulle tämä Mannerheimintien ratsastajapatsaan herra on edustanut aatelista, suomea taitamatonta sotajohtajaa, joka on leijaillut jossain kaukana tavallisen suomalaisen yläpuolella. Suomi oli kuitenkin kosmopoliitille Mannerheimille kotimaa, jonka puolesta hän oli valmis useaan otteeseen laittamaan peliin lahjakkuutensa ja kurinalaisella asenteella hankitun pitkän kokemuksensa. Se, että hän ei puhunut sujuvaa suomea ei lopulta muodostunut sotamenestyksen esteeksi. Hän oli tottunut komentamaan vieraskielisiä joukkoja tulkin välityksellä.

Pidin siitä, että Suomea ja Mannerheimia tarkasteltiin kauempaa ja viime vuosisadan tapahtumien globaalissa kontekstissä. Tunkkainen kotimaan politiikka, joka tuppaa tukkimaan jokaisen presidenttikirjan, oli jätetty minimiin.

Ottaen huomioon, että Mannerheimin elämä oli poikkeuksellisen monipolvinen, Clements on onnistunut tiivistämään oleellisimmat ja kiinnostavimmat tapahtumat suorastaan mehukkaaksi ja tiiviiksi paketiksi.

Kenelle: Historiasta ja seikkailutarinoista kiinnostuneelle.

Kirja: Mannerheim - Presidentti, sotilas, vakooja
Kirjailija: Jonathan Clements (suomentaja Jyri Kettunen)
Julkaisuvuosi ja kustantaja: 2014, Docendo
Formaatti: Pokkari
Mistä hankittu: Helsingin rautatieaseman pokkarikaupasta



maanantai 15. syyskuuta 2014

Paasikiven sihteerin kertomaa

Ryhdyin tähän teokseen osana harrastusta, Pressakirjakerhoa, jossa käymme läpi pienen ystäväjoukon kanssa presidenttiemme elämänkertoja ja siinä samalla Suomen poliittista historiaa.

Pääministereiden pitkäaikaisen sihteerin Toivo Heikkilän vuonna 1965 julkaistu muistelmateos kertaa Suomen tapahtumia ja politiikkaa aselevon jälkeisinä vuosina 1944-48. Erityisesti kerronnassa käydään läpi Juho Kusti Paasikiven roolia sodan jälkeisinä riskiherkkinä vuosina. Myös pääministerinä Paasikiven jo presidentiksi siirryttyä toiminut Mauno Pekkala saa kirjassa osansa.

Sodan jälkeiset vuodet olivat sisäpoliittisesti epävakaita ja vaativat Paasikiveltä paljon. Ensin pääministerinä ja sitten presidenttinä. Hänhän oli jo vanha - ja (ehkä myös) haluton - mies presidentiksi ryhtyessään. Hän nautti kuitenkin yleistä luottamusta ja oli poliittisesti taitava. Sitä myöten hän kykeni myös pitämään sisäpoliittisen hajoamisalttiin hallituspaletin kasassa. Sotasyyllisyyskysymyksen ratkominen esitetään Paasikiven uran raskaimpana tehtävänä, joka vaati huimaa kykyä tasapainotella erilaisten sisä- ja ulkopoliittisten odotusten välillä.

Kirjan loppuhuipentumana on kuvaus YYA-sopimuksen solmimisesta ja sitä edeltäneistä neuvotteluista. Niissä tavoitteena oli varmistaa, että Suomi säilyttää liikkumavapautensa eikä ajaudu allekirjoittamaan maata poliittisesti Neuvostoliittoon kahlitsevaa sopimusta, kuten Itä-Euroopan maat olivat tehneet.


Läpi kirjan hahmottuu kuinka Paasikivi teki todeksi tavoitettaan pitää Suomi suurvaltojen eturistiriitojen ulkopuolella.

Teos on ajankohtainen. Suomella on jälleen naapurissaan arvaamaton, provokatiivinen ja kiero suurvalta, jonka kanssa täytyy elää - maantieteellemme, kun emme mitään voi ja tosiasiat täytyy tunnustaa. Suurvaltojen eturistiriitojen ulkopuolella pysymisellä ainakin ja sotilaallisella liittoutumattomuudellakin lienee edelleen arvonsa. Samoin sillä, että Suomen johtajilla on henkilökohtaisia kontakteja naapurimaan johtoon heidän arvaamattomuudestaan huolimatta ja riippumatta siitä, että Suomi on nyt osa EU:a. Suomen asioita hoidettiin hyvään suuntaan maiden johtajien henkilökohtaisilla suhteilla sodan jälkeisinäkin vuosina. Nytkin tuntuisi rajoittavalta pitäytyä vain EU:n kautta tehtävään yhteydenpitoon. Samaan tapaan kuin kysymys Suomen kansainvälisestä luottoluokituksesta on Suomelle kriittinen, kysymys kansainvälisten lainojen saannista ja lainojen hinnoista oli polttava välirauhan aikaan. Luotonantajat katsoivat Suomen ja Paasikiven suoriutuneen Neuvostoliiton ristipaineessa kohtuullisesti, saaneen kohtuullisen edullisen YYA-sopimuksen ja jatkoivat Suomen luotottamista YYA-sopimuksen solmimisesta huolimatta.

Erityisesti minua kiinnosti Paasikiven persoona ja kasvutarina sekä mehevät anekdootit, joita uskottu sihteeri sisäpiiristä saattaisi kertoa. Kirja antoi kuitenkin aika vähän vihiä Paasikivestä ihmisenä. Paasikivi oli älykäs ja erittäin kokenut.  Hän oli hötkyilemätön lainoppinut ja talousmies eikä juurikaan tullut päivänpolitiikassa vaikutetuksi eri poliittisten ryhmien taholta. Hän oli myös voimakastahtoinen persoona ja sai kovaäänisiä raivokohtauksia ja tarpeen vaatiessa läksytti tielleen sattuvia pidäkkeettömästi. Paasikivi käytti voimakasta ilmaisutapaansa myös laskelmoivasti ja saattoi eduskunnalle puhuessaan tehdä harkittuja ylilyöntejä odottaessaan eduskunnalta vastaavasti tietyn voimakkuuden reaktiota vastakkaiseen suuntaan. Ja yleensä hän sai eduskunnalta sen mitä odotti.

Katselin Paasikiven päiväkirjoja tämän teoksen taustalla, mutten kovin järjestelmällisesti. Kieltämättä niiden kautta olisi saanut paljon läheisempää kosketusta Paasikiven ajattelu- ja työskentelytapaan. Muutama hymynkaretta nostattava anekdootti tässä kirjassa oli, mutta välillä tuntui siltä kuin olisi lukenut valtioneuvoston istuntopöytäkirjoja. Sen verran tarkkaan ja kuivasti ministereiden kannat ja näkemykset oli kirjattu. Mitään paljastuksia tässä kirjassa tuskin tehtiin silloin, kun se julkaistiin.

Kenelle: Suomen poliittisesta historiasta kiinnostuneelle ja puoluepoliittisten kahakoiden kuvauksista nauttivalle.

Kirja: Paasikivi peräsimessä
Kirjailija: Toivo Heikkilä
Julkaisuvuosi ja kustantaja: 1965, Otava
Formaatti: Kovakantinen kirja
Mistä hankittu: Isoäidin kirjahyllystä

sunnuntai 24. elokuuta 2014

Runollinen ja roisi Kätilö

Fräulain Schwester, Villisilmä, on Katja Ketun palkitun tarinan päähenkilö. Kätilön ammattinsa hän on oppinut ottoäidiltään Näkkälän Aunelta.

Villisilmän tarina sijoittuu vuosien 1944-1945 Lappiin. Pääasiassa kuvaus osuu aikaan, jolloin Suomi kävi vielä jatkosotaa Saksan kumppanina Neuvostoliittoa vastaan ja saksalaiset olivat Lapissa kaikkialla läsnä. Lopussa sodan kurssi kääntyy, Neuvostoliiton kanssa tulee rauha ja Saksasta vihollinen.

Villisilmä ei ole ihannenainen. Isänä punikki, ottolapseksi vieraaseen perheeseen joutunut, vikasilmäinen ja lisääntymiskyvytön. Sodan aikaan jo kolmenkymmenen paremmalla puolella. Siihen ajanhetkeen Villisilmällä oli erittäin monta handicappia. Käytännössä hän oli vanhapiika, vaikka Unton kanssa jotain yritelmää olikin. Unto ei vain oikein kiinnostanut, kuten ei ollut kukaan muukaan oikein innostanut. Ainakaan sellainen, jonka niillä avuilla olisi voinut saada.

Ja sitten tulee Johann Angelhurst, Saksalainen upseeri ja SS-sotilas. Villisilmä syttyy valokuvaajana ja toimittajana toimivalle Johannekselle. Johannes on täydellinen ja upea univormussaan. Pahaksi onneksi myös Villisilmän ottoperheen sisko Lissu ihastuu Johannekseen. Ja hänellä niitä avuja riittää. Tuleva elokuvatähti.

Johanneksen ja Villisilmän välille syntyy kuin syntyykin suhde. Johannes tekee Villisilmästä täyden. Sanoo: "Sie haiset hetelmälliselle." Mutta suhde syntyy myös Johanneksen ja Lissunkin välille. Tarina kiertää vankileiri Titovkan pahimmat systemaattisten, organisoitujen raiskausten ja ihmiskokoiden loukut, Petsamon, Pohjois-Norjan vuonon perukat, Ukrainan sota-alueet ja lopulta erään tietyn vuonon, Kuolleen miehen vuonon. Se olisi lopullinen kohtauspaikka, jos sota erottaisi Johanneksen ja Viirusilmän tiet. Ja niinhän se tekee. Mutta en kerro enempää, vaan jätän loput teille luettavaksi.

Kirja on poikkeuksellinen. Sen kieli on samaan aikaan karua, roisia, härskiä, juurevaa, fantastista ja runollista. Karmeuksien, raakuuksien ja löyhkien, joista Kettu käyttää sanaa onka, vastapainona on luonnon runollista kauneutta, rakkauden ja hekunan ihanuutta. Tarina on jokseenkin toivoa vailla, vaikka siinä selviydytäänkin. Sodan oloissa ihminen on toiselle susi ja yltää karmaiseviin tekoihin. Ihmisiltä riisutaan ihmisyys: vapaus, koskemattomuus ja ilmaisun mahdollisuus. Puolia valitaan ja puolia vaihdetaan. Kukin valitsee parhaimman kykynsä mukaan selviytyäkseen. Viirusilmä valitsee rakastamisen eikä selviytymistä. Sota generoi toisaalta raakuutta, toisaalta kiimaa. Sitä raakuutta mitä kirjassa kuvataan, ei voi tässä edes ilmaista. Silti en jättäisi kirjaa lukematta. Se on ehdottomasti suosituksen arvoinen. Kyllä ihmettelen, että Kettu ei tästä Finlandiaa eikä edes ehdokkuutta saanut.

Jos minulla jokin vertailukohta tätä tarinaa luodatessani mielessä kävi, se oli Riikka Pelon  Jokapäiväinen elämämme. Myös se on runokielinen kuvaus erikoisesta naisesta ja tämän rakkauksista Neuvostoliiton ja sodan pinteessä. Siinä missä Pelon tarina oli kuvaus järjestelmän yksilölle aikeuttamasta ahdistuksesta ja ankeudesta, tämä oli kuvaus, paitsi sodan järkyttävien olosuhteiden, myös rakkauden pakottamien omien valintojen aiheuttamasta loukusta. Samoja teemoja on käsitellyt myös Sofi Oksanen, mutta mielestäni helpommassa, ja kielellisesti kapoisemmassa muodossa kuin Kettu ja Pelo.

Kätilössä on monia tasoja ja teemoja. Se on lopulta aika hengästyttävä. Sen sijaan, että olisin sen lukenut, kuuntelin sen pätkissä pitkän ajan kuluessa autoa ajaessani. Uskon saaneeni siihen lopulta aika pintapuolisen näkymän. Vaikka todella pidin Eija Ahvon lukijaäänestä, uskon, että moni paikoin olisin itse lukiessani hidastanut vauhtia, kerrannut ja pysähtynyt miettimään. Nyt tarina eteni veturin lailla ja nyanssien makustelun sijaan käteen jäi ennen muuta tunnelma ja tarina. Mutta molemmat ovat huikeita ja suositeltavia.


Kenelle suosittelisin: Roisista, juurevasta, maagisen runollisesta kielestä nauttivalle. Suomen sotien aikaisesta historiasta, ihmisyyden olemuksesta ja rakkauskertomuksista kiinnostuneelle.

Kirja: Kätilö
Kirjailija: Katja Kettu
Julkaisuvuosi ja kustantaja: 2011, WSOY
Formaatti: Äänikirja
Mistä hankittu: Kirjastosta


lauantai 23. elokuuta 2014

Niin totinen Vieras

Pidin kovasti Riikka Pulkkisen kirjasta Totta ja myös Rajan luin mielelläni. Odotukset olivat siis korkealla, kun tartuin Vieraaseen.

Tarina kertoo New Yorkiin lähtevästä, elämän umpikujassa olevasta ja uskonsa hukanneesta Maria-papista. Marian tarinaa ryhdytään nykyhetken lisäksi kerimään auki muutamasta menneisyyden kohdasta. New Yorkin tapahtumien rinnalla kulkee tarina Mariasta äitinsä menettäneenä lapsena, balettia tanssivana, uskovaisena anorektikkonuorena ja lopulta voimaantuneena opiskelijana ja kiusattua tyttöä auttavana pappina. 

Teksti ei oikein ota tuulta purjeisiinsa ja sen yllä leijuu selittämätön pahaenteisyyden tuntu. Noin viidenkymmenen sivun jälkeen vaihdan lukukirjan äänikirjaan. Jospa helpottaisi. 

Pulkkinen tuo näyttämölle Marian lisäksi Jasminen, pienen maahan muuttaneen, tumman tytön ja Melanien, nykkiläisen, karismaattisen tanssinopettajan, jolla on suuri salaisuus. Miehet, Sietämätön ja Tuntematon, ovat sivurooleissa. Tapahtumat sijoittuvat New Yorkin ohella Ouluun ja Helsinkiin eikä tärkeistä teemoista ole pulaa. Käsittelyssä ovat erilaisuus, vieraus, anoreksia, usko ja sen katoaminen, uskottomuus, kiusaaminen, rituaalit, kehollisuus ja rasismi. Teksti on merkityksistä raskasta.

Äänikirjaa kuunnellessani havahdun  useaan otteeseen siihen, että minusta tuntuu kuin kuuntelisin saarnaa tai uskontunnustusta. Poljento on uskonnollinen ja kertomus on jotenkin kovin kirkollista ja totista. Välillä hyvin akateemistakin. Vaikka pidän älykkäistä teksteistä, tämä kokonaisuus ei minulle auennut tai antanut. Se ei tarjonnut tarttumapintaa eikä samaistumisen kohdetta. Ehkä syynä on heikko raamatun tuntemukseni. Siinä ei ollut ilmavuutta eikä huumoria. 

Tunnollisesti puursin äänikirjan loppuun, kunnollista katharsista ei oikein tullut, vaikka lopussa tarinat solmittiin yhteen. Tämä on teemoiltaan painava teos, mutta kovin ryppyotsainen ja niin täynnä kaikkea, että lukuhaluja nostattavaa jännitettä ei synny ja väsymys meinaa voittaa lukuhalut.

KenelleRaamattunsa tuntevalle, vähän maailmantuskaiselle pohdiskelijalle.

Kirja: Vieras
Kirjailija: Riikka Pulkkinen
Julkaisuvuosi ja kustantaja: 2012, Otava
Formaatti: Kovakantinen kirja ja äänikirja
Mistä hankittu: 
kirja saatu joululahjaksi ja äänikirja lainattu kirjastosta. 

P.S. Tämä oli ensimmäinen äänikirjani ja kuuntelin sitä autolla ajaessani. Kieltämättä kuunteleminen on hyvin erilaista kuin lukeminen ja tälle tekstinä kohtuullisen haastavalle kirjalle kuunteleminen ei varmastikaan ollut niin hyvä nautintamuoto kuin lukeminen. Mutta toisaalta tämä olisi kyllä jäänyt ilman äänikirjaa lukematta ja auto on hyvä, rauhallinen ympäristö keskittyä kuuntelemaan.

maanantai 11. elokuuta 2014

Ajattelusta, perusteellisesti

Nobelisti Daniel Kahneman kertoo jo klassikoksi nousseessa kirjassaan Ajattelu, nopeasti ja hitaasti tavoistamme ajatella, tehdä valintoja ja päättää asioista. 

Mielemme toiminta on jakautunut kahteen erilaiseen "systeemiin". Systeemi 1 on nopea, syy-seuraussuhteita jäljittävä ja johtopäätöksiä, assosiaatioita ja kaavamaisuuksia havainnoiva intuitiivisen ajattelun puoli. Systeemi 1:en toiminta on automaattista ja osa tärkeää hengissäpysymiskalustoa. Nopeudessaan ja pinnallisuudessaan se on taipuvainen virheisiin. Toisaalta luovuus ja tunteet ovat systeemi 1:en heiniä. Systeemi 2 on kitkaisemmin toimiva looginen mieli, voisi varmaan sanoa järki. Sen käyttäminen vaatii yritystä ja energiaa ja sen toiminta on 1:stä hitaampaa. Ihminen on taipuvainen laiskuuteen ja liialliseen itsevarmuuteen ja luottaa helposti systeemi 1:en jaksamatta käynnistää raskaampaa, kyseenalaistavaa ja matemaattiseen ajattelun systeemi 2:a siitä huolimatta, että yleensä näin kannattaisi tehdä. Oikeastaan koko kirja kertookin siitä, miksi systeemi 2:sta pitäisi viitsiä käyttää enemmän ja kuinka helposti systeemi 1 ottaa vallan ja johtaa meidät hankaluuksiin.

Meillä on taipumus ajatella ennakoitavasti ja systeemi 1:en automaattisiin toimintoihin perustuen.  Esimerkiksi priming-ilmiössä vastikään saadut tiedot ja asian tuttuus vaikuttavat päätelmiimme saman aihepiirin asioista. Jos olemme kuulleet vastikään puhuttavan taivaasta, olemme pyydettäessä taipuvaisia täydentämään sanan _UU sanaksi KUU pikemmin kuin sanoiksi SUU tai PUU. Mainonta ja vaikkapa poliittinen vaikuttaminen hyödyntävät primausta. Kirjassa on esitelty lukuisia muita vastaavia ilmiöitä: priming-vaikutukseen perustuva ankkurointi, tuttuuden tunteesta johtuva muistamisen tai totuuden illuusio, asian intensiteetin sovittaminen toiseen asiaan (intensity matching) ilman, että asiat olisivat keskenään vertailukelpoisia, kysymyksen korvaaminen alitajuisesti toisella helpommalla kysymyksellä, visuaalisiin esityksiin liittyvä perspektiiviharha, 3D-heuristiikka ja tunneheuristiikka. Kokemuksen keston huomioimatta jättäminen (duration neglect) johtaa esimerkiksi siihen, että olemme virheellisesti taipuvaisia valitsemaan yhden huippuhetken pikemmin kuin pitkäkestoisen kohtuullisen onnen. Näistä johtuen se mitä näemme ei ole koko totuus vaan sekoitus totuutta ja omia vinoutumaan taipuvaisia havaintojanne.

Siinä missä systeemi 1 toimii hyvin kepeässä ja iloisessa mielialassa, systeemi 2:n toiminta edellyttää tarkkaavaista ja epäilevää mieltä. Itseasiassa se toimii paremmin, kun ajattelussa on kitkaa ja hankaluutta ja koko olemisessa lievää epämukavuutta. Tätä havainnollistettiin kokeella, jossa yksi ryhmä oppilaita teki yksinkertaisia laskutehtäviä, jotka olivat selkeästi kirjattuja ja toinen ryhmä teki epäselvällä, tuhruisella kirjoituksella annettuja tehtäviä. Tuhruisen korjoituksen oppilaat saivat parempia tuloksia, koska joutuivat ponnistelemaan alkujaankin ymmärtääkseen tekstiä. Ylipäätään ajattelu pyrkii helppouteen (cognitive ease), menemään sieltä missä aita on matalin, ja analyyttisen systeemi 2:en käyttäminen vaatii pienen epämukavuuden (cognitive strain) sietämistä.

Hyvä uutinen on se, että tilanteita, joissa näillä ajatuskuvioilla on taipumusta ilmetä on mahdollista oppia tunnistamaan ja ennakoimaan niitä. Harmillisesti kyllä niiden ilmeneminen ja vaikutukset on helpompi tunnistaa toisilla kuin itsellä. Epäileminen, harkinta, asian kertaalleen pohtiminen ja laskeminen tai asian ajatteleminen tilastollisesta näkökulmasta ovat johtopäätöksiä vetäessä, vertailtaessa ja päätettäessä aina kannattavia. Kirjassa esitetään myös ajattelumalleja, joilla tiettyjä mekanismeja voi joko hyödyntää (esim. priming ja ankkurointi neuvottelutilanteissa) tai väärinkäytön havaita ja sitä vastustaa, kun ei halua joutua väärin perustein vaikutetuksi tai tehdä huonoja päätöksiä (esim. ankkuroinnin vastustaminen tietoisella tiedon keruulla ja prosessoinnilla). 

Yksi luku on käytetty valintatilanteisiin ja ihmisen taipumuksiin toimia niissä. Merkille pantavaa on ihmisen yleinen taipumus karttaa riskiä, myös sellaisissa tilanteissa, joissa riskinotto olisi järkiperäisesti ajatellen kannattavaa. Toinen yllättävä seikka on taipumuksemme turvallisuushakyisesti pitäytyä oletusasetuksissa. Valintatilanteissa otamme mieluummin annetun tai vanhan hyväksi koetun mallin kuin jotakin "uutta", vaikka uuden valitseminen olisi kokonaisuuden kannalta järkevämpää. Ensimmäisen tarjouksen tekijällä on näin ollen aina etulyöntiasema.

Esitetyt ajattelun ilmiöt perustuvat kokeelliseen psykologian tutkimukseen, jota kuvaillaan ilmiöiden yhteydessä. Luonnontieteilijälle menetelmät vaikuttavat päteviltä. Tieteenalan suhteellinen nuoruus johtanee siihen, että  ilmiöit ja niiden taustalla olevat mekanismit vielä ajan myötä tarkentuvat. Uudet kokeelliset tutkimukset ja aivotoiminnan kuvantamismenetelmät tuottanevat lisää tietoa.

Henkilökohtaisen hyvinvoinnin ja elämänhallinnan edistämiseen kirjan tiedoista on hyötyä. Aarrekarttojen toiminta perustunee priming- ja ankkurointivaikutuksiin. Muisti on valikoiva ja se millaista tarinaa elämästään itselleen kertoo on hyvinvoinnille ratkaisevaa. Tieto siitä, että meillä on taipumus liian nopeisiin ja usein vääriin johtopäätöksiin kirittää tarkempaan pohdintaan etenkin valinta- ja päättämistilanteissa. Se, että valintatilanteissa olemme alttiita laiskuuteen ja aktiivisten päätösten välttämiseen kannustaa miettimään ovatko oletusasetukset tai lähtötarjoukset eri tilanteissa kuitenkaan meille suotuisia ja päättämään toisin. Tieto siitä, että riskinotto tuppaa kivistämään mieltämme tsemppaa ottamaan riskin joka tapauksessa, jos voittomahdollisuudet ovat hyvät - ja tekemään tarvittavat riskin ja voittomahdollisuuksien arvioinnit.

Kirjan lopussa Kahnemann antaa esimerkkejä ja pohtii kuinka päättäjät voisivat hyödyntää kirjan tietoja. Esimerkit ovat kovin amerikkalaisia ja Kahnemann liputtaa rationaalisen ihmisen ja mahdollisimman vähäisen säätelyn puolesta libertarianismin hengessä.

Toivon, että tätä kirjaa eivät lue ainoastaan markkinamiehet tai poliittiset strategit vaan myös ilmastonmuutoksen ja muiden ympäristöongelmien pohtijat ja etenkin sellaisen tiedon viestijät. On hyvä ymmärtää kuinka ihmismieli toimii, kun yrittää viestiä vaikeita ja monimutkaisia asioita haluttomille vastaanottajille.

Kenelle suosittelisin: Lukurauhaa omaavalle, mielen toiminnasta ja ajattelusta kiinnostuneelle.

Kirja: Thinking, Fast and Slow (Ajattelu nopeasti ja hitaasti)
Kirjailija: Daniel Kahneman
Julkaisuvuosi ja kustantaja: 2011, Penguin books
Formaatti: Pokkari
Mistä hankittu: Ostettu Arlandan lentokentältä

sunnuntai 10. elokuuta 2014

Vimmaista hupitarinaa synkkien ihmisten Vittulasta

Jos kirjoittaisin kirjoja, haluaisin osata kirjoittaa sellaisia kirjoja kuin Populäärimusiikkia Vittulajänkältä. Osaisin olla samaan aikaan tarkkanäköinen, superhauska, synkkämielisyyttä lempeydellä ja huumorilla kuvaava, väkivaltaista kansanluonnetta valoksi kääntävä, naivi ja huipputerävä. Tämä Mikael Niemen kirja riipaisee vatsanpohjasta ja kouraisee munasarjoista.

Kirjan kertoja on nuori poika, joka tarinan myötä varttuu nuoreksi mieheksi. Kasvukumppanina on  uskonnollisväkivaltaisen isän poika Niila. Yhdessä pojat kokevat hurjia torniojokilaaksolaisessa Pajalassa ja sen lähiympäristössä. Tai hurjia ja hurjia, ehkä kuitenkin aika tavallisia poikien juttuja, mutta tapa, jolla tapahtumat on kuvattu on vailla vertaa. Ja kyllä suomalaisuudesta, ruotsalaisuudesta ja Tornionjokilaakson ainutlaatuisesta ympäristöstä ja ihmisistä keittyy kasaan kerrassaan erikoinen kiisseli.

Kuvaus siitä kuinka maailma vyöryy Pajalaan Beatlesien muodossa ja herättää uinuvan syrjäseudun nuorison ennenkokemattomaan paloon on hieno. Kahdelle nörtähtävälle pojalle rock ja soittaminen toimii kuin voimaravinne. Musiikki pyyhkäise heidät tulva-aallon lailla virtaansa ja heittää lopuksi pojat estradille vimmaiseen esiintymiseen.  

Oikeastaan kirja on jonkin sortin ylistyslaulu Tornionjokilaakson meänkieliselle, karulle pohjoiselle seudulle. Ihmiset ovat siellä hiljaisia, sisäänpäinkääntyneitä ja väkivaltaisia. Viina parantaa tilannetta jonkin verran, paitsi jos on lestadiolainen. Tuli hinku päästä tutustumaan tuohon myyttiseen seutuun.

Nauran harvoin ääneen, kun luen. Tätä Mikael Niemen huikeaa teosta lukiessani röhönauroin tämän tästä. Luin kirjaa ollessani niin Lapin tunturivaelluksella kuin saaristossakin, ja kulloisetkin seuralaiset taisivat pelästyä naurukohtauksiani. Luin heille myös ääneen parhaita katkelmia

Kirja on kuuluisa ja palkittu eikä totisesti syyttä. Olen niin tyytyväinen, että sain viimein tartuttua tähän. Kirja on kyllä sen verran ajaton, että siihen tarttumista ei ole syytä empiä, jos hyvä kirjallisuus, syvällisyys ja huumori samassa paketissa kiinnostaa.

Kenelle suosittelisin: Kenelle tahansa, mutta varsinkin suomalaiselle ja ruotsalaiselle. Ehkä norjalaisellekin.

Kirja: Populaarimusiikkia Vittulajänkältä
Kirjailija: Mikael Niemi (suomentanut hienosti Outi Menna)
Julkaisuvuosi ja kustantaja: 2000, Like pokkari
Formaatti: Pokkari
Mistä hankittu: Ostettu Akateemisen alesta 





lauantai 26. heinäkuuta 2014

Nuori taiteilija ja surun Istanbul


Ihmisten kasvutarinat kiehtovat minua, taiteilijoiden aivan erityisesti. Istanbulissa on tullut piipahdettua työmatkalla muutamaan otteeseen ja kaupunki on erikoisuudessaan napannut pihteihinsä. Siksi tartuin tähän nobelkirjailija Orhan Pamukin omaelämäkerralliseen Istanbul-kuvaukseen.

Pamuk kuvaa lapsuutensa ja nuoruutensa Istanbulin paikkana, joka oli osmanikukoistuksen ja sen romahduksen jälkeen ankea, toivonsa menettänyt, mutta kuitenkin täynnä elämää ja "...outo, sekava, anarkistinen, kummallinen ja kaikkea kurinpitoa ja luokittelua kaihtava". Parhaiten kaupunkia kuvaava tunne oli suru yhdistettynä melankoliaan. Vaikka tunne tarttui kaupungista Pamukiin, piti hän sitä vieraana tekijänä omassa onnellisessa ja etuoikeutetussa varakkaan perheen pojan elämässä.

Pamukille kaupunki sivukatuineen ja köyhine kortteleineen oli tärkeä. Nuorena miehenä, kun perhe odotti lapsuuden piirrustusharrastuksen kääntyvän kunnialliseksi arkkitehdin ammatiksi, hän pakeni teknillisen yliopiston onttoja luentoja kaupungin kaduille, hautausmaille, ja Bosporille. Vaikka retket kaupungilla tuntuivat päämäärättömiltä, lintsaaminen petokselta ja elämä tuuliajolla olevalta, tuntui hänellä olevan aavistus siitä, että kaupungin kaduilla, antikvariaateissa, bosporin höyrylaivoilla ja rantakylissä kerätty tieto, tunteet ja ajatukset tulisivat vielä olemaan hyödyksi.

Rikkaiden koulutovereidensa seurassa toiseutta tuntevan pojan kasvu taitavasta piirtäjästä haluttomaksi arkkitehtiopiskelijaksi ja yökyöpelin elämää viettäväksi, kirjallisuutta rakastavaksi nuoreksi elämäntehtävänetsijäksi on ainutlaatuinen. Nuoren taiteilijan tuska, kun piirtäminen ja kuvataide ei enää tuota iloa ja tyydytystä ja uusi suunta ei ole vielä selvä, välittyy kirkkaasti. Perheen ja maan konservatiivisuus ja Istanbulin surusta poikiva näköalattomuus "...ei täällä ikinä mitään hyvää sikiä", tekevät taiteilijaksi - tai kuten lopussa selviää - kirjailijaksi ryhtymisestä uhkarohkean yrityksen.

Istanbul näyttäytyy väliinputoavana kaupunkina tai monen aineksen sekametelinä riippuen mistä päin sitä katsoo. Sillä on takana historia Itä-Rooman pääkaupunkina Konstantinopolina 300-luvulta alkaen, kukoistuskausi osmanien suurvallan pääkaupunkina1400-luvulta ja arki uuden Turkin tasavallan pääkaupunkina ensimmäisen maailmansodan jälkeen vuodesta 1923. Pamukin kertoman perusteella vaikuttaa kuin kussakin uudessa historiallisessa vaiheessa hallinto olisi joko halunnut hävittää edellisen vaiheen tunnusmerkit tai olisi vähintäänkin ollut välinpitämätön menneisyyttä kohtaan. Monumentit, hautausmaat ja muistomerkit ovat rauhassa saaneet peittyä kuhisevan kaupungin elämän kerrostumien alle. Asukasmäärä on sadan vuoden kuluessa moninkertaistunut ja kosmopoliitista kaupungista on tullut turkkilainen kaupunki. 

Istanbulilaisten kirjailijoiden kohdalla jääminen idän ja lännen välimaastoon tarkoitti omaleimaisuutta, jonka hintana oli Pamukin mukaan kuitenkin yksinäisyys. Kaupunkiaan kohtaan istanbulilaiset kirjailijat ovat kautta aikojen tunteneet vain vähäistä mielenkiintoa. Sen sijaan länsimaiset kirjailijat tekivät Istanbulista tarkkoja kuvauksia jo 1800-luvun puolella. Melling, Nerval, Gautier, Flaubert ja pohjoismaisetkin kirjailijat Andersen ja Hamsun kuvasivat kaikki kaupunkia. Mika Waltaria Pamuk ei mainitse, vaikka Waltarin kuvaus 1940-luvulta, ensimmäisestä sodan jälkeisestä matkastaan kirjassa Matkalla Istanbuliin, on myös mainio esitys sen ajan Istanbulista.

Istanbulilaiset kirjailijat heräsivät kuvaamaan kaupunkiaan paljon länsimaisten jälkeen. Siinä missä monet länsimaiset kirjailijat sortuivat kliseiden, kuten haaremien, dervissien ja idänromantiikan kuvaamiseen, istanbulilaiset kirjailijat paneutuivat anekdootteihin, kauhu-uutisiin ja outoihin yksityiskohtiin. 

Pamukin kirja on syvällinen, sopivasti rosoinen ja kultturelli. Samalla sen tarina myös antaa odottaa itseään. Minulla meinasi lukupuhti loppua kolmanneksen jälkeen, mutta onneksi jatkoin, koska loppuosassa odotti kiitos. 

Nyky-Istanbulista kirjoittaa myös tunnettu turkkilainen naiskirjailija Elif Shafak. Shafakin Kirottu Istanbul antaa tätä Pamukin katsausta kepeämmän ja helpommin lähestyttävän, mutta yhtä moninaisen ja kaoottisen kuvan kaupungista. Shafak on käynyt koulunsa lännessä ja molempien kirjailijoiden perusta on länsimaisessa kirjallisuuden perinteessä. Pamukin kirja ja kertomukset  Istanbulin kirjailijoista paneekin miettimään, että mahtaisiko näitä kahta vahvaa turkkilaista kirjailijaa edes olla ilman länsimaista kirjallisuuden perintöä, jonka perustalle molemmat tarinansa rakentavat.

Kenelle: Istanbulista kiinnostuneelle taiteilijoiden syntytarinoita kartoittavalle.

Kirja: Istanbul: Muistot ja kaupunki
Kirjailija: Orhan Pamuk (erinomainen suomennos Tuula Kojo)
Julkaisuvuosi ja kustantaja: Turkiksi 2003 ja Tammen kustantamana suomeksi 2010
Formaatti: Keltaisen kirjaston pokkari
Mistä hankittu: Lentokentän pokkarikaupasta