Tarkkanäköinen ja ahdistava He eivät tiedä mitä tekevät

Jussi Valtosen vuoden 2014 Finlandian voittanut romaani He eivät tiedä mitä tekevät on polveileva ja monitasoinen kertomus lähitulevaisuudesta, jossa ihminen on jo hävinnyt pelin teknologialle ja rahan vallalle. Parinkymmenen vuoden välein massoina maasta ylös kaivautuvat kaskaat ankkuroivat kahdelle mantereelle sijoittuvan kertomuksen ihmisestä riippumattomaan luonnon jatkuvuuteen. Päähenkilöt ovat amerikkalainen neurotieteilijä, tutkija Joe Chayewski, suomalainen Alina, Joen entinen vaimo, ja heidän poikansa Samuel. Kirjan ydin on kertomus amerikkalaisen miehen ja suomalaisen naisen rakastumisesta, erosta, selviytymisestä ja siitä minkälaista on kasvaa isättömänä poikana.

Kirjan ydintarinan ympärille siroaa iso joukko tärkeitä ja kiinnostavia teemoja, joita Valtonen sujuvalla ja toteavalla kerronnallaan syöttää lukijalle tiheänä jatkumona: Suomi ulkopuolisen silmin, myytti työteliäistä suomalaisista, Suomen keskusteluköyhä yhtenäiskulttuuri, suomalaisen akateemisen maailman umpeutuneisuus, kunnianhimottomuus ja jälkeenjääneisyys, naisen asema, uskonto ja uskonnottomuus, eläinkokeiden eettisyys, akateemisen tutkimuksen laadun ja tutkimuksen julkaisujärjestelmän rapautuminen, ihmisen pohjaton ahneus ja optimoinnin halu, ekoterrorismi "...koska maapallo on syösty ekokatastrofiin, nyt on oikeutettua tehdä mitä tahansa".

Monen muun havainnoitsijan tavoin Valtonen tarttuu siihen kuinka ihminen on menettämässä yhteytensä toiseen ihmiseen ja sen on korvaamassa teknologian tuottama virtuaaliyhteys. Eräällä multikorporaatiolla on uusi mobiililaite iAm, joka mahdollistaa jatkuvassa neuroXperience-tilassa olemisen. Irti todellisuudesta ja kiinni virtuaalitodellisuudessa, joka suoraan käyttäjän hermostoon kytkettynä ON todellisuus. Samaa reittiä kaupataan neuroXperienceen liittyvät tuotteet ja tuodaan näkökenttään räätälöity viihde. Viihde tykitetään suoraan suoneen - ei, kun - neuroverkkoon. 

Suuryhtiöiden ja rahan valta saa huutia. Ahneus on syrjäyttänyt moraalin ja lääkeyhtiöt tehtailevat ja pimittävät uusien lääkkeiden kehittämiseen ja testaamiseen tarvitsemiaan tutkimustuloksia. Uusilla psyykeen vaikuttavilla lääkkeillä, kuten älyä buustaavilla aineilla, on kysyntää. Yhtiöille on luvallista pimittää tuloksiansa tai manipuloida tutkimustulostensa arvostusta rahalla. Tutkimuksissa käytettävät koe-eläimet ovat vain rahanteon välikappaleita. Ydinkysymyksiin kuuluu, että onko kaikki se, mikä on laillista, myös moraalisesti oikein ja sen peilikuvana kysymys, että onko kaikki se, mikä on rikollista, aina moraalisesti tuomittavaa.

Tartuin kirjaan isolla innolla ja suurin odotuksin. Alku olikin palkitseva ja tarina imaisi kunnolla mukaansa. Suomen tarkastelu ulkopuolisen silmin oli herkkua luettavaa. Nurkkakuntaisuuden, akateemisen maailman umpeutuneisuuden jakunnollisen keskustelun puutteen kuvaus oli kovin toden tuntuista. Kirjasta tekee erityisen arvostettavan kuvaus tieteellisen maailman toiminnasta, sen nurjista puolista sekä neurotieteen korkealaatuisesta istuttamisesta tarinaan. Ihmisen mielen toiminnan ja manipulaatiomahdollisuuksien kuvaus tekee tarinasta kuuman. Ovathan aivot, mieli ja neuropsykologia edelleen hoteinta hottia. Myös kirjan nimiteeman kuljetus vähän eri muodoissaan oli omaa luokkaansa. Ihmiset eivät esimerkiksi voi vaikuttaa kulutuspäätöksillään, koska heillä ei ole kaikkea valintapäätöksien kannalta oleellista tietoa yritysten kertoessa vain haluamansa tiedon. Vastaavasti lääkefirmat voivat pimittää oleellista tietoa ja houkutella ihmisiä asiakkaikseen vaikka terveytensä uhalla. He - ihmiset -eivät siis tiedä mitä he tekevät. Epäsymmetrisen informaation tematiikan kohdalla Valtonen nousee vuonna 2001 aiheesta Nobelin palkinnon saaneiden Akerlofin, Spencen ja Stiglitzin harteille.

He eivät tiedät mitä tekevät on hieno ja pelottava kuvaus siitä mihin olemme menossa ja missä osin jo olemme. Käykö lopulta niin, että luovumme mukavuuden ja viihteen tarpeessamme halustamme ajatella ja meidät valjastetaan digitaalisin ja neurokemiallisin keinoin palvelemaan markkinamiehiä ja rahanahneita sijoittajia? 

Tarina on kerrottu selkeällä, toteavalla ja jotenkin tunteettomalla kielellä ja ehkä juuri se saa lukijan tuntemaan paljon. Eikä vähiten ahdistusta. Olen kaikkea muuta kuin luddiitti, mutta se dystooppinen maailma, jonka He eivät tiedä mitä tekevät kuvaa on ahdistava ja pelottava. Siitä huolimatta tämä on yksi vaikuttavimpia aikoihin lukemiani opuksia. 

Kenelle: Polveilevista tarinoista, runsaasta tiedosta ja tieteestä pitäville.

Kirja: He eivät tiedä mitä tekevät

Kirjailijat: Jussi Valtonen

Julkaisuvuosi ja kustantaja: 2014, Tammi

Formaatti: Kovakantinen

Mistä hankittu: Saatu joululahjaksi

Punapipoisen meri-idolin kelailuja

Filmintekijä, sukeltaja, sukellustekniikan kehittäjä, merentutkija ja ympäristönsuojelija Jaques Cousteau ei esittelyjä kaipaa. Muiden ikäisteni tapaan tapitin 80-luvulla silmät ruutuun liimattunia jokaisen jakson Merten salaisuudet -sarjaa. Calypso miehistöineen ja sukeltajineen seikkaili joka jaksossanuudessa kiehtovassa paikassa ja saimme ihailla valtamerten vedenalaisia ihmeitä. Punapipoinen Jaques Cousteau ohjaili tiimiään coolisti Calypson kannelta. Hänessä oli mielestäni idolin ainesta ja taisi hänellä lopulta olla vaikutusta omaan ammatinvalintaanikin.

Cousteaun ja pitkäaikaisen toimittajayhteistyökumppaninsa Schiefelbeinin kirja on kokoelma hajatelmia Cousteaun elämän varrelta. Vaikka ensimmäiset luvut kertovat nuoruudesta ja toisen maailmansodan merivoimien sankarista sekä Cousteaun taustoista, ei kirja ole varsinaisesti elämäkerta. Pikemminkin se esittelee Cousteaun elämänfilosofiaa ja ajattelua ja ottaa voimakkaasti kantaa merten saastumiseen, luonnonvarojen ylihyödyntämiseen ja ydinvoimaan energiamuotona. Myös soveltavaa tiedettä perustutkimuksen kustannuksella pönkittävä nykypolitiikka saa kyytiä. 

Kirja on suuri ylistys meriluonnolle, sen monimuotoisuudelle ja -mutkaisuudelle ja samanaikaiselle selkeydelle ja tarkoituksenmukaisuudelle, kauneudelle ja ihmeellisyydelle. Kirja alleviivaa sitä kuinka vähän yhä tiedämme vedenalaisesta maailmasta. Cousteau myös kuvaa aiempien vuosikymmenten visionäärisiä ja rohkeita merentutkimushankkeita, miehitettyjä vedenalaisia laboratorioita ja sukellusveneitä. Nykypäivänä tiedettä kuljettaa hänen mukaans eteenpäin, ei niinkään silkka uteliaisuus vaan tarve kaupallisille sovelluksille ja sotilaallinen varustautuminen. 

Kirjan kantava teema on ihmisen ahneus ja tuhovoima sekä valtamerten vedenalaisen elämän surullinen köyhtyminen, yksipuolistuminen ja suoranainen tuhoutuminen. Cousteau ennätti elämänsä aikana todistaa usean vedenalaisen paratiisin tuhon. Hän kuvaa mitä pesusienten kerääjät saivat aikaan Välimerellä, korallinkerääjät Karibialla ja ylikalastus kaikilla maailman merillä. Hänen kuvansa tulevaisuudesta oli jokseenkin lohduton. Ottaen huomioon, että Cousteaun ajatukset oli kirjattu ylös jo 1990-luvulla ja kirjan jälkisanoissa kuvataan kuinka kaikkien Cousteaulle tärkeiden teemojen, merellisten luonnonvarojen riiston, ylikalastuksen, tieteen ja inhimillisten arvojen sekä ydinaseistuksen ja ydinvoiman  osalta oli jo 2000-luvulla liikuttu alati huonompaan suuntaan, voi todeta, että hänen visioimansa kauhukuvat alkavat olla todellisuutta. Koralliriuttoja tuskin enää on 2050 merten happamoitumisen ja ilmastonmuutoksen takia, merten tärkeimmät ekosysteemipalvelut kärsivät jo nyt ankarasta vajaatoiminnasta, valtamerien ulapoilla kelluu valtavien saarten kokoisia roskalauttoja, kalakannoista valtaosa on joko ylikalastettu tai maksimaalisesti hyödynnetty, rannikkovedet rehevöityvät ja niiden saastuminen jatkuu, rannikot on rakennettu ja betonoitu umpeen, merilajeja katoaa ja vieraslajit, kuten meduusat valtaavat maailman meriä. Ydinvoiman lisäämisessä ollaan sentään joissakin valtioissa nähty perääntymistä, mutta ei Suomessa. Cousteaun näkemykset ydinvoiman ja ydinaseistuksen leviämisen yhteenkytkennästä, ydinvoiman kohtuuttomasta kalleudesta, riskeistä ja ratkaisemattomista ydinjätteen loppusijoitusongelmista saivat minut harkitsemaan näkemystäni ydinvoimasta.

Cousteau toteaa, että käytännössä kaikki suuret uskonnot kannustavat luonnonvarojen kestävään hyödyntämiseen ja ympäristönsuojeluun. Raamattu kehottaa ihmistä toimimaan paimenen tavoin luontoon ja luonnonvaroihin nähden. Buddhalaiset opettavat, että ympäristön rappio käy käsi kädessä moraalisen rappion kanssa ja shintolaisuuden ja konfutselaisuuden mukaan ihmisen ja luonnon sopusoinnun romahdus ennakoi sotaa. Hindulaisuus menee pisimmälle. Jumala on luonto. Mihin ovat nämä uskontojen opetukset hukkuneet? Ihmiskunta tuntuu ryhmittyvän yhä voimakkaampien näiden uskontojen ympärille ja niiden välinen kärhämä lisääntyy. Entä nämä hyvät luontoon liittyvät ajatukset?

Kirjan suomennos on vähän kangerteleva. Tekstissä on hämäävästi anglismeja. Paikannimistöä ei ole aina vaivauduttu suomentamaan: Bretagne on Brittany ja matalikko on kääntynyt merenalaiseksi ylängöksi. Biologinen tieto on käännetty osin asiantuntemattomasti: kelppilevät ovat kääntyneet rakkoleviksi ja merikorvat abaloneiksi. Ei suomennoksen laatu silti lukemista haittaa.

Kenelle: Maailman meristä ja ympäristön ja luonnon suojelemisesta sekä maailman kuuluisimmasta pipopäästä kiinnostuneille.

Kirja: Ihminen, orkidea ja mustekala - Elämäni luonnon tutkijana ja suojelijana

Kirjailijat: Jaques Cousteau ja Susan Schiefelbein (suomentanut Antti Immonen)

Julkaisuvuosi ja kustantaja: 2009, Green Spot

Formaatti: Pehmeäkantinen

Mistä hankittu: Partioaitasta

Johtaja-apinasta ja apinoiden johtamisesta

Tommy Lundbergin ja Ola Berggrenin Apinajohtajan käsikirja on ihmisten johtamisen perusteos. Kaluttuun aiheeseen on haettu uutta näkökulmaa apinoiden maailmasta. Johtajan esimerkkinä kirjassa toimii Furuvikin eläintarhan simpanssilauman johtaja Santino. Kantavana ajatuksena on, että simpanssit ovat ihmisille läheistä sukua olevia sosiaalisia kädellisiä. Myös ne elävät laumassa ja laumassa on johtamisjärjestelmä, joka on periaatteessa aina samanlainen ja toimii. Näin me ihmiskädelliset voimme tarkastella Santinon toimia johtajana ja soveltaa niitä omiin laumoihimme ja organisaatioihimme. 

Kirja etenee rinnastusten kautta. Ensin esimerkki apinoiden maailmasta ja sen jälkeen saman ilmiön kuvaaminen ihmisten ja organisaatioiden maailmasta. Santino vetäytyy monta kertaa päivässä omaan rauhaan tähystyspaikallensa. Myös johtajan on tärkeä vetäytyä usein miettimään ja pohtia eri näkökulmia ja pidemmän aikavälin asioita. Santino ratkoo aina saman tien ryhmässä syntyvät ristiriidat. Näin tulee ihmisjohtajankin tehdä, sillä heti alkuvaiheessaan ratkotut riidat eivät pääse paisumaan ja saastuttamaan työntekoa. Sosiaalinen yhdessäolo pitää simpanssilaumaa koossa. Sitä toteutetaan vaikkapa vastavuoroisella turkin sukimisella. Lundberg ja Berggren korostavat monin eri tavoin kuinka hyvät sosiaaliset suhteet ja luottamus vaikuttavat myönteisesti työyhteisössä ja kuinka johtajan tehtävä on edistää niitä kaikin mahdollisin ihmisjohtajalle tarjolla olevin keinoin.

Kirjassa on 19 Apinoinnin arvoinen juttu -tietotaulua, joihin on koottu kussakin luvussa esitettyjä tietoja ja toimintatapaehdotuksia. Hyvää antia ovat myös kirjassa esitellyt työkalut, kuten yhteistä ajattelua kirittävä apinarinki-menetelmä ja ajatteleva lauma -kohtaamismenetelmä. Ihan mukavia vinkkejä kaikki.

Johtamisopeista yksi tärkeimmistä on tiivistetty kirjan lopussa. Johtajan ei itse tarvitse olla alansa paras. Hänen tehtävänsä on saada muut tulemaan parhaiksi. Kirjan mukaan johtaja ei voi enää olla perillä kaikesta, koska tietoa on niin paljon. Tieto ei myöskään enää ole entiseen tapaan valtaa, koska se on pitkälti kaikkien saatavilla. Johtajan tärkeimmäksi tehtäväksi jääkin tässä tilanteessa ohjailla ihmisten kehittymishalua. Tässä johtajan tulisi käyttää parasta asiantuntemustaan ja antaa palautetta, kannustusta ja kiitosta sekä luottaa työntekijään. Moitteet tai pikkuvirheiden korjaileminen jarruttavat työntekijän kehittymishalua. Ihanteellinen lopputulos on, että työntekijä kehittyy omalla erityisalallaan ja johtaja kehittyy johtajana.

Helpoudessaan, konkreettisuudessaan, ihmisläheisyydessään ja lyhyessä, mutta kattavassa esittämistavassaan Apinajohtajan käsikirja on kaikesta apinoinnista huolimatta yksi parhaimpia lukemiani johtamiskirjoja. Se on konstailematon eikä väitäkään olevansa muuta kuin on. Ainoa miinus tulee monista alfaurosjutuista, jotka toivat kirjaan sovinistisen tuulahduksen.

Kenelle: Ihmisläheisen johtamisen tiivistä tietopakettia tarvitsevalle. Henkilölle, jota apinatietous kiinnostaa tai jota se ei ainakaan haittaa.

Kirja: Apinajohtajan käsikirja

Kirjailijat: Tommy Lundberg ja Ola Berggren (suomentanut Antti Immonen)

Julkaisuvuosi ja kustantaja: 2014, Atena

Formaatti: Pokkari

Mistä hankittu: JET-kurssin kirjatorilta

Suomen luontoa hellivä, harmaiden henkilöiden Kultarinta

Anni Kytömäen esikoinen, Finlandia-ehdokas Kultarinta on painava teos. Tarinan päähenkilöt ovat biologi, maisteri Erik Stenfors ja hänen tyttärensä Malla. Tapahtumat sijoittuvat 1910-, 20- ja 30-luvuille Helsinkiin, sukukartanoon ja sen tiluksille vähän Helsingin ulkopuolelle
sekä Pohjanmaalle. Tarinan juoni kietoutuu vapaussodan ympärille, mutta sotaa kuvataan lähinnä vain joidenkin yksityiskohtien ja yksittäisten tapahtumien kautta. Sodan lopputulokset, etenkin yhteiskunnan jakautuminen vaikuttavat kirjassa kyllä.

Sodasta huolimatta kirjan henkilöt tuntuvat luovan kohtalonsa pitkälti aivan itse, jotenkin sisäsyntyisesti. Vaikka luonto ja luonnossa liikkuminen voimaannuttaa sekä Erikin että Mallan, kumpikaan heistä ei ole voimakas henkilö. Jos metsiä rahaksi muuttavaa Erikin isää ei oteta lukuun, kukaan kirjan henkilöistä ei ole vahva vaan he ovat kaikki jollain tavalla lannistuneita, lannistettuja tai harmaita. Erikin äidin alkoholismin perimmäinen syy ei käy selkeästi ilmi, vaikka onneton avioliitto on osa umpikujaa. Erikin elämää määrittää äidin ja Lidia-vaimon menettäminen, mutta sitten, kun olisi tilaisuus napata kiinni onnesta, Erik sählää pahemman kerran. Tämä käänne on juonen kannalta odottamaton. Ja miksi ihmeessä Erikinkin pitää juoda? Mallassa on vähän enemmän ytyä kuin Erikissä, mutta pitkät tovit hänkin alistuu kohtaloonsa.

Luontokuvaukset ovat kirjan parasta antia. Parhaimmillaan kuvaus oli niin hienoa, että saatoin lukiessani tuntea olevani luonnossa läsnä. En muista aiemmin kehollisesti tällä tavoin reagoineeni. Kun luin kuvausta linnunlaulusta, koin sen huumaavan tunteen, jonka keväisessä lintujen laulun täyttämässä luonnossa liikkuminen saa aikaan.  Samoin tunsin sen haikeuden ja kaipauksen, jonka keskikesäinen, yhtäkkiä linnuista hiljainen luonto aiheuttaa. Kuvaus luonnosta oli tyylikästä siinäkin mielessä, että se ei mennyt liiallisuuksiin, ei uponnut ylistykseen tai liialliseen runollisuuteen vaan nivoutui hyvin tarinaan. Hyvää oli myös se, että kirjoittaja oli malttanut annostella laajaa luontotietouttaan juuri sopivasti. Riski liialle tietopitoisuudelle ja kuivakkaalle akateemisuudelle ei toteutunut. Myös yksityismaiden luonnonsuojelualueiden perustamisen ensi askelet saavat kirjassa luonnehdinnan. 

Vaikka kirjan muu luonnontieteellinen tieto vaikuttaa oikealta, yksi pieni yksityiskohta pisti tämän luonnontieteilijälukijan silmään. Tekstissä kuvataan mehiläisen ullakolle rakentamaa harmaata pesää. Eivät mehiläiset tapaa rakentaa harmaita näkyviä pesiä ullakolle. Ampiaiset kylläkin. Mehiläinen voi rakentaa vahakennostojansa ihmisen antamien pesälaatikoiden ulkopuolellekin, mutta se rakentaa ne mieluummin pieneen ahtaaseen tilaan ja pois näkösältä, toisin kuin ampiainen. Se ripustaa kaikille tuttuja paperisia, harmaita pallopesiään näkyville paikoille. Mehiläinen kuulostaa kyllä paljon runollisemmalta kuin ampiainen, vaikka on tyystin eri laji ja mietinkin, että oliko tekstiin päätynyt mehiläinen siksi, että ampiainen olisi ollut liian arkipäiväinen eläin siinä kohdassa kuvattavaksi.

Kultarinta on varmastikin merkkiteos. Kirjan hienot kuvaukset Suomen luonnosta liittävät sen suurten suomalaisten luontokirjailijoiden, jopa Aleksis Kiven, Eino Leinon ja Aaro Hellaakosken, teosten jatkumoon. Varsinkin metsiämme Kytömäki kuvaa lämmöllä ja valtaisalla kunnioituksella ja nivoo luonnonmaantieteelliset ja biologiset faktat kekseliäästi osaksi tarinaa. Drumliineilla ja etenkin vesikasvi ormiolla on oma herkullinen tehtävänsä tarinassa. Erikille ja Mallalle metsä on yksinkertaisen ja onnellisen olemisen ympäristö, aivan kuten se oli Aleksis Kiven seitsemälle veljeksellekin.

Minun odotukseni olivat Kultarinnan kohdalla viritetty huippuunsa ja se ei ole koskaan hyvä lähtökohta. Vaikka tunnistan kirjan hyväksi kirjaksi, se ei ollut minun kirjani. Nautin teoksen luontokuvauksista ja päähenkilöiden hienosta luontosuhteesta, mutta kirjasta puuttui rosoa ja henkilöistä sellaista voimaa ja valoa, jota tunnun niihin kaipaavan. Kirja oli myös tyystin huumorista vapaa. Pitkät pätkät aakeita laakeita kuvauksia ja hidasta juonen kuljetusta olivat minulle aikamoista tervan juontia. Tarina olisi ollut mahdollista pusertaa kolmannekseen pituudestaan. Lisäksi kirjan nimivalinta ei minusta ole kovin osuva, kultarinnalla on koko tarinan kannalta kovin kapea rooli. Tosin minulta saattoi mennä ohi osa sen kansatieteellistä merkitystä. Kaikesta tästä huolimatta haluan suositella kirjaa ja toivon, että Kytömäeltä saadaan uutta luettavaa.

Kenelle: Suomen luonnosta ja vapaussodan vaikutuksista kiinnostuneelle.

Kirja: Kultarinta
Kirjailija: Anni Kytömäki
Julkaisuvuosi ja kustantaja: Gummerus, 2014
Formaatti: Kovakantinen kirja, 644 sivua
Mistä hankittu: Lainattu ystävältä