torstai 30. heinäkuuta 2015

Oiva kertomus sodan jälkeisestä Hampurista

Toinen maailmansota on juuri päättynyt, ollaan Hampurissa Elben rannalla talossa, jonka omistaa arkkitehti Stefan Lubert. Tai omisti, sillä Saksa on jaettu liittoutuneiden kesken, britit ovat asettuneet Hampuriin ja Morganin perhe on määrätty asumaan Lubertien taloon. Hyväsydäminen eversti Lewis Morgan päättää vaimonsa Rachaelin vastustuksesta huolimatta erikoisesta järjestelystä, jossa 
Lubertit saavat jäädä taloon asumaan Morganien kanssa. Molemmat perheet ovat kokeneet sodassa raskaita menetyksiä ja epäluulo brittien ja saksalaisten välillä on syvää. Rhidian Brookin tarina Talo Elben rannalla on kertomus kahden perheen rinnakkainelosta, Saksan sotahaavojen vähittäisestä arpeutumisesta ja Euroopan jälleenrakennuksen alkamisesta.

Saksa kärsii äärimmäisestä köyhyydestä ja kurjuudesta. Valvontakomissio käy läpi jokaisen saksalaisen taustat ja mahdolliset natsiyhteydet. Persilscheinin saaminen on elintärkeää, koska vain sillä voi osoittaa itsensä puhtaaksi ja elämä voi jatkua. Valvontakomission sisällä valtioiden välit kiristyvät ja Neuvostoliitto alkaa näyttäytyä mahdollisena seuraavana vihollisena. NL hyödyntää asemaansa valvontakomissiossa ja tuhotuttaa brittien sektorin tuotantolaitoksia siinä pelossa, että niitä voitaisiin käyttää NL:a vastaan. Kollegoiden välinen vehkeily saa lisäkierroksia siitä, että kullakin on toimiinsa valvontakomission jäsenenä erilainen motiivi ja omanlaisensa näkemys entisestä vihollisesta.

Kirjan henkilöt ovat eläviä ja uskottavia. Sotavuodet koettelivat jokaista omalla karmealla tavallaan, mutta jotkut harvat myös suorastaan hyötyivät. Stefan rakentaa uutta elämäänsä ilman vaimoaan Claudiaa ja Lewisin vaimo Rachael on poissa tolaltaan poikansa Michaelin menettämisestä. Varsinkin Rachael kantaa kaunaa saksalaisille, kammoaa uutta asumisjärjestelyä eikä arvosta miestään, joka yrittää rakentaa siltaa entisten vihollisten välille. Rachaelin ja Lewisin avio-ongelmat ja Rachaelin ja Stefanin tiivis kanssakäynti johtavat yllättävään romanssiin.

Rhidian Brookin kokoon harsiman tarinan lähtöasetelma on osa hänen oman sukunsa historiaa. Minulle kirjan ajankohta ja paikka sekä historialliset tapahtumat tarinan ympärillä olivat kiinnostavia. Tarinan henkilöt kokemuksineen ja mielipiteineen olivat todentuntuisiksi rakennettuja. Kertomus oli myös siinä määrin monisyiseksi jalostettu, että se kulki vähän pintaa syvemmällä ja tarjosi kesälomalaiselle sopivaa pohdittavaa olematta kuitenkaan raskas. Oikein oivaa kesälukemista siis.

Kenelle
: Toisen maailmansodan historiasta ja romantiikasta pitäville.

Kirja: Talo Elben rannalla
Kirjailija: Rhinian Brook
Julkaisuvuosi ja kustantaja: 2013, Otava
Formaatti: Pokkari
Mistä hankittu: Akateemisesta kirjakaupasta kesälukemiseksi


keskiviikko 22. heinäkuuta 2015

Richard Dawkinsin omaelämäkerta

Richard Dawkinsin omaelämäkerralla on kaunis ja innostava nimi: An appetite for wander - The Making of a Scientist. Dawkins on maailmankuulu eläintieteilijä, tieteen popularisoija, evoluutioteorian selittäjä ja ateisti. Vaikka hän tuli tunnetuksi jo kirjoillaan Geenin itsekkyys (1976) ja Sokea kelloseppä (1986), vasta Jumalharha-kirja (2006) ja Dawkinsin ateismiaktivismi teki hänestä maailmankuulun. Kirjan kaunis nimi, Dawkinsin ristiriitainen persoona ja se, että olen vuosien mittaan lukenut Dawkinsin tuotantoa, nosti odotukseni tätä kirjaa kohtaan korkeiksi.

Toisen maailmansodan ansiosta Dawkins syntyi Keniassa eikä vanhempiensa synnyinmaassa Britanniassa. Dawkinsin isä oli siirtomaavallan palveluksessa maatalousviranomaisena Rodesiassa (nykyinen Malawi) ja pikku-Richard syntyi vuonna 1941. Lapsuudesta Itä-Afrikassa jäi muistoihin Dawkinsin säikäyttänyt leijonan pentu naapurin olohuoneen sohvalla, perhosten kerääminen, perheen Jeeppi ja isän iltasatutarinat. Vuonna 1949 Dawkinsin isä peri maatilan Oxfordshiressä ja perhe päätti palata Englantiin ja ryhtyä viljelemään maata.

Dawkins käy pikkutarkasti läpi sukutaustaansa. Suvusta löytyy luonnontieteilijöitä ja insinöörejä. Hämmästyttävästi sekä isän että äidin puolen esi-isät olivat palvelleet Britannian siirtomaavaltaa joko Aasiassa ja Afrikassa, useimmiten joko metsä- tai maataloushallinnossa. Vaikka suku ei varsinaisesti ollut yläluokkainen tai rikas, koulutusta arvostettiin ja tiettyjen yksityiskoulujen ja Oxfordin yliopiston käyminen kuuluivat sukuperintöön. Sekä Dawkinsin äiti että isä olivat luonnontuntijoita, havainnoitsijoita ja luonnossa liikkujia. Pikku-Richardilla ei ollut samanlaista intohimoa. Sen sijaan hän oli sosiaalinen ja musikaalinen. Lisäksi hänellä oli ja on kiinnostus runoihin ja kieleen, ja myös elämäkerta on täynnä erilaisia värssyjä ja runon pätkiä.

Richardin sisäoppilaitosura alkoi Etelä-Rodesiassa 7-vuotiaana. Perhe nipisti toimeentulostaan kyetäkseen kustantamaan kalliin hyvän sisäoppilaitospaikan Richardille myös Englannissa. Ensimmäisiä kouluvuosia lukuunottamatta Dawkins kuvaa sisäoppilaitoselämää varsin myönteisenä, joskin lasten välisten nahisteluiden takia osin myös kovana kokemuksena. Hänen mielenkiinnon aiheissaan mikään ei erityisesti viitannut luonnontieteisiin eikä hän liioin ollut isänsä toivomalla tavalla käytännöllinen tai kätevä. Mehiläistenhoidosta hän innostui ja palvoi Elvistä siinä missä kaverinsakin. Yllättäen Dawkins kertoo olleensa hetken aikaa nuorena hyvinkin uskonnollinen, mutta kääntyneensä 16-vuotiaana voimallisesti kohti ateismia. Hän koki evoluutioteorian ja luonnonvalinnan tarjoavan jumalaa paremman selityksen luonnon kauneudelle ja selkeälle suunnitelmallisuudelle. Tässä vaiheessa hän jotui myös pulaan opettajien kanssa, koska kieltäytyi polvistumasta jumalanpalveluksessa.

Dawkins menestyi opinnoissaan ja pääsi sukuperinteiden mukaisesti Oxfordin yliopistoon. Alunperin Dawkinsia kiinnosti biokemia. Hän ei kuitenkaan päässyt lukemaan biokemiaa vaan eläintiedettä - asia, josta hän on kirjassaan kiitollinen. Eläintieteen opiskelijana hän päätyi nobelpalkitun etologin Niko Tinbergenin ohjaukseen. Dawkins selittää yliopistonsa ohjaus- eli tutorointijärjestelmää, jossa opiskelu eteni pitkälti opettajan opiskelijalle antamien toimeksiantojen ja keskustelujen, pikemmin kuin luentojen ja tenttien pohjalta, ja kertoo, että se järjestely kehitti hänen ajatteluaan ja vaikutti häneen enemmän kuin mikään muu. 

Tinbergenin tutkimusryhmässä, johon Dawkinskin sitten liittyi, keskustelu oli vilkasta ja tutkimusten osalta Tinbergen vaati kirkasta ja selvää kysymyksenasettelua. Hänen ryhmässään tutkittiin missä määrin eläinten käyttäytyminen oli opittua tai määräytyi perinnöllisesti eli oli "vaistonvaraista". Dawkins paneutui aiheeseen tekemällä kokeita ensin kananpoikasilla ja sitten heinäsirkoilla. Koejärjestelyissä hän päätyi kehittämään paitsi tutkimuslaitteita havaintojen kirjaamiseen, myös matemaattisia malleja tuloksia selittämään. Tässä kaikessa tietokoneet tulivat suureksi avuksi ja niistä ja ohjelmien koodaamisesta tuli Dawkinsin intohimo. 

Vähitellen hän päätyi myös opettamaan ja luennoimaan. Luentojen valmistelu ja luentokäsikirjoitusten kirjoittaminen tuuppasivat häntä kohti kirjailijuutta. Tarina siitä kuinka Itsekkään geenin ensimmäinen luku syntyi on hauska. 1970-luvun öljykriisin aikaan sähköä säännösteltiin ja sähkökatkot olivat yliopistolla yleisiä. Sähkökatkot pakottivat Dawkinsin irottautumaan suoranaisesta riippuvuudestaan tietokoneohjelmointiin ja tekemään jotain muuta. Niin hän ryhtyi kirjoittamaan kirjaansa, josta oli tuleva menestys. 

Elämäkerta on perusteellinen selvitys Dawkinsin nuoruudesta ja kirjailijaksi päätymisestä. Kovin raflaavaa vastausta kysymykseen, että mikä teki Dawkinsista Dawkinsin en saanut. Sen sijaan, että eläintiede olisi ollut lapsuudesta asti selkeä kutsumus tai sinne olisi johtanut selkeä kehityskaari, käy ilmi, että jossain määrin Dawkins ajautui alalleen ja sitten Oxford teki Dawkinsista Dawkinsin. Toki perusta oli luotu jo aiemmin ja ilman sitä perustaa lopputuloksena olisi voinut tulla jotain muuta. Vaikka kirja on hyvin kirjoitettu, olisin systemaattisen elinkaaren kertaamisen ja runojen sijaan toivonut enemmän pohdintaa elämän tärkeimmistä vaikuttimista, isojen valintojen perusteista ja kerrontaa eri vaiheissa koetuista tunteista sekä maailmankuvan ja ajattelutavan kehityksestä. Dawkins jättää itsensä elämänkerrassaan tieteen ja runouden suojaan. 

Toinen osa elämäkertaa on tekeillä. Ehkä se valottaa tarkemmin Dawkinsin ateismiin, skeptisyyteen ja jumalharha-aktivismiin päätymistä. Mukavaa olisi lukea myös sisäpiirikerrontaa tämän päivän brittiläisestä tiedemaailmasta ja huippuyliopistoista.  Dawkinsia koskevaa Wikipedia-tietoa selatessani huomasin tiedon, että Dawkins esiintyy äänellään Nightwish-bändin tulevalla levyllä, jonka teema on elämän ihme ja evoluutio. Tämä tieto innoittaa katsastamaan lisää avarakatseista Dawkinsia.

Kenelle: Tieteestä, evoluutiosta, brittiläisestä yliopistomaailmasta ja elämäkerroista kiinnostuneelle.

Kirja: An appetite for wander - The making of a scientist
Kirjailija: Richard Dawkins
Julkaisuvuosi ja kustantaja: 2013, Transworld Publishers
Formaatti: Pokkari
Mistä hankittu: Akateemisesta kirjakaupasta ostettu


keskiviikko 15. heinäkuuta 2015

Tee siitä tapa voi jeesata huonojen tapojen muuttamisessa

Minulla on huono tapa välillä upota nettiin ja someen niin, etten huomaa ajan kulumista. Ajattelin, että tästä opuksesta voisi olla iloa sen ja eräiden muidenkin huonojen tapojen kitkemiseen.

Kirjassaan Tee siitä tapa Gretchen Rubin kertoo tapojen ja rutiinien merkityksestä ja siitä kuinka muutoksen siemeniä kylvetään ja uusia parempia tapoja ja rutiineita kasvatetaan. Hän antaa omasta lähiympäristöstään esimerkkejä muutoksista, joita ihmiset ovat tehneet terveytensä tai elämänlaatunsa parantamiseksi. Rubin ei kerro mitä tapoja kunkin meistä tulisi noudattaa. Mutta siinä mielessä kirja menee self helpin ja valmennuskirjallisuuden piiriin, että tausta-ajatuksena on, että uusilla paremmilla tavoilla voimme saavuttaa menestystä ja olla tuotteliaampia. Rubin korostaa, että meidän on vaalittava ja pyrittävä luomaan omien arvojemme mukaisia tapoja ja sellaisia tapoja, jotka sopivat juuri meille.

Rubin perustaa paljon sille, että erilaisille ihmisille uusien tapojen istuttaminen tarkoittaa eri asioita. Hän jakaa meidät neljään tyyppiin: ylläpitäjiin, velvoittajiin, kyseenalaistajiin ja kapinoitsijoihin. Jakoperusteena on suhtautuminen toisaalta ulkoa annettuihin sääntöihin ja vaatimuksiin ja toisaalta omiin sisäisiin vaatimuksiin. Ylläpitäjällä ei ole vaikeuksia noudattaa kumpiakaan, kun taas kapinoitsijalla on vaikeuksia molempien kanssa. Velvoittajat ovat niitä, jotka hyötyvät ulkopuolisesta vahtijasta tai vaikka valmentajasta, jolle ovat vastuuvelvollisia. Minä tunnistin itseni kyseenalaistajaksi, jolla ei ole ongelmia noudattaa itse itselle hyvin perusteltuja tapoja ja sääntöjä ja toisaalta rikkoa sellaisia muiden asettamia sääntöjä, joissa ei mielestäni ole mitään järkeä. Kirja  tarjoaa sitten erilaisia ratkaisuja erilaisille tyypeille. 

Uusien tapojen istuttamista ja vanhojen tapojen muokkaamista vaikuttaa helpottavan hyvä itsetuntemus. Muutoksessa on hyvä edetä omien luonteenpiirteiden myötävirtaan: oletko yökukkuja vai aikaisin herääjä, lykkäätkö töitäsi deadlineen vai spurttaatko ne ajoissa valmiiksi, onko ostosten tekeminen mielestäsi mukavaa vai oletko shoppailunihilisti, oletko viimeistelijä vai käynnistäjä entä asioiden edistäjä vai hankaluuksiin välttelijä. Rubinin viesti on, että meidän on tunnettava oma luonteemme ja se, mitkä tavat palvelevat meitä parhaiten.

Tapojen muuttamiseen on erilaisia menetelmiä, mutta Rubinin mielestä seuranta, perustaminen, ajoittaminen ja vastuuvelvollisuus ovat parhaita. Seuranta tarkoittaa itsensä tarkkailemista ja mittaamista vaikkapa aktiivirannekkeen avulla. Perustaminen taas lähtee siitä, että ensimmäisenä muutetaan sellaista tapaa, jonka muuttaminen antaa suurimmat hyödyt. Univajeesta kärsivä muuttaa nukkumistapojansa ja liikunnan puutteesta kärsivä liikkumistapojaan. Yhden tärkeän tavan muuttaminen voi automaattisesti vetää mukanaan muutokseen muitakin huonoja tapoja. Ajoittaminen tarkoittaa toistuvien rutiinien luomista, esimerkiksi aikaisen aamun päivittäisten liikunta- tai opiskelurutiinien luomista. Vastuuvelvollisuus merkitsee itsensä tekemistä tilivelvolliseksi esimerkiksi julkistamalla tavoitteensa kollegalle tai sosiaaliselle medialle tai käyttämällä coachausta.

Kirja on aikamoinen runsaudensarvi, josta jokainen varmaan löytää itselleen hyödyllisiä niksejä. Se on myös kohtuullisen uskottava, koska Rubin siteeraa uskottavaa alan kirjallisuutta. Hän  ei kuitenkaan ihme kyllä viittaa muodikkaaseen neuroplastisuuteen eli siihen kuinka aivoja on mahdollista muokata vähän samaan tapaan kuin lihaksia. Uusien tapojen istuttamiseen hermoverkkoomme kuluu esimerkiksi valmentaja Robin Sharman mukaan 66 vuorokautta. Sen sijaan Rubin antaa kyllä paljon hyviä pikkuvinkkejä vaikkapa siitä minkälaisia tilanteita tai häiriöitä minkäkinlaisten ihmisten on syytä välttää uusia tapoja istuttaessaan. Minun on esimerkiksi turha uskotella itselleni, että vain "käväisen" netissä. On parempi, että suosiolla laitan, vaikka puhelimen hälyttämään vartin päästä, että pystyn hallitsemaan ajankäyttöäni.

Minulle olisi riittänyt vähemmät esimerkit Rubinin lähipiiristä eikä kirjan olisi tarvinnut olla niin "hauska". Myös kovin amerikkalainen maailma aiheutti vähän näppylöitä. Osa keinoista oli myös niksipirkkatasoa. Mutta ehkä tämä kirja on elämänläheisempi ja helpompilukuisempi kuin esimerkiksi Charles Duhiggin Power of habit. Siihen en ole vielä kunnolla tarttunut.

Kenelle
: Ihmiselle, joka haluaa muuttaa tapojaan ja rutiinejaan.

Kirja: Tee siitä tapa eli kuinka kitket huonot tavat ja teet hyvistä pysyviä
Kirjailija: Gretchen Rubin
Julkaisuvuosi ja kustantaja: 2015, Nemo
Formaatti: Pokkari
Mistä hankittu: päähänpistosta Akateemisesta ostettu


sunnuntai 12. heinäkuuta 2015

Kaunis ja dystooppinen Teemestarin kirja

Teemestarin kirja on hyvin kaunis. Tekstissä on zen-henkistä ikiaikaista harmoniaa, joka nousee kauas arjen yläpuolelle ja ylevöittää. Toisaalta tarina sijoittuu dystooppiseen maailmaan, jossa asiat ovat menneet pieleen sillä tavoin kuin ne nyt ovat menossa pieleen: öljy on käytetty loppuun, jäätiköt ovat sulaneet, meri on noussut maalle, juomavesi on käynyt vähiin ja veden hallitsijalla on valta. Jäljelle jääneet ihmiset ovat sodassa keskenään. 

Kirjan päähenkilö on nuori Noria, joka jatkaa sukunsa ammattia. Hän vihkiytyy isänsä johdolla teemestarina olemisen saloihin ja saa pääsyn myös edesmenneiden teemestareiden muistiinpanoihin. Muistiinpanot auttavat selvittämään mitä menneisyydessä tapahtui, kun asiat menivät pahasti pieleen ja maita ja vesilähteitä pilaantui ja ihmisiltä suljettiin pääsy kielletyille maille. 

Norialle tarinan myötä alati läheisemmäksi muuttuva Sanja selvittää Norian kumppanina menneisyyden salaisuuksia. Tytöt kaivavat entiselämän jäänteitä muovihaudasta hyödyntääkseen niitä uusien tarvikkeiden materiaalina. Samalla tytöt löytävät jotain kiinnostavaa, joka auttaa menneisyyden tapahtumien jäljille. Tytöt ryhtyvät varustautumaan salaiselle retkelle menetetyille maille. Herää toivo ja suuren seikkailun sekä pelastuksen mahdollisuus. Toivo ei saa lunastusta ja toivon tilalle astuu pettymys. Pettikö Sanja Norian?

Tätä kirjaa lukiessani kiinnitin tavallista enemmän huomiota tunteisiin, joita tarina minussa herätti. Pohdin ylipäätään sitä minkälaisia tunteita toivon kirjan minussa nostattavan tai toisaalta mitä tunteita en haluaisi itse valitsemani lukukirjan takia kokea. Aloitin kirjan lukemisen marraskuussa, mutta pätkän luettuani totesin, että arjen harmauden ja loskan keskellä minulla ei ole voimavaroja tätä lukea, silti haluan hienolta vaikuttavan kirjan lukea ja päätin siirtää lukemisen kesälomalle.

Tällaiset scifi-dystopiat nostattavat minussa ahdistusta. Sen teki myös Teemestarin kirja. Sen skenaario on aivan liian todennäköinen. Lisäksi tarina oli varsin surullinen. Tämän kirjan kohdalla tunnesaldo muodostui siitä, että jouduin maksamaan ahdistuksena ja surullisuutena hinnan siitä, että saatoin lukea ylevöittävän hienoa ja särötöntä tekstiä ja eheän tarinan. Vaikka kirja on hieno, minulla tunnesaldo jäi kuitenkin vähän miinuksen puolelle. Ehkä muut lukijat eivät ole yhtä herkkiä ja voivat nauttia kauniisti soljuvasta ja puhuttelevasta tekstistä minua paremmin. Minä etsiydyn mieluummin vähän valoisampien tarinoiden pariin.

Kenelle: Hienoista tarinoista pitävälle.

Kirja: Teemestarin kirja
Kirjailija: Emmi Itäranta
Julkaisuvuosi ja kustantaja: 2012, Teos
Formaatti: Kovakantinen kirja
Mistä hankittu: Äidin kirjahyllystä


maanantai 6. heinäkuuta 2015

Ehkä rakkaus oli totta on täynnä toivoa

Aina joskus kirjojen henkilöitä ja maailmaa jää kaipaamaan kuin todellisen maailman henkilöitä. Kirjan kansien sulkeuduttua on onnellinen, mutta haikea olo. Olisi niin mukava saada jatkaa seurustelua tarinan ihmisten kanssa ja tietää kuinka kaikki jatkuu. Sellainen kirja on Sadie Jonesin Ehkä rakkaus oli totta.

Tarina sijoittuu1970-luvun Englantiin ja Lontoon teatterimaailmaan. Kirjan päähenkilö on puoliksi puolalainen Luke Kanowski, jonka nuoruutta varjostaa äidin mielisairaus ja vastuuton juoppo isä. Luke huolehtii äidistään ja isästäänkin, ja olisi voinut kasvaa paljon rikkinäisemmäksikin. Kiire päästä pois Sestonista isompiin ympyröihin on kova. Luken on helppo hypätä Paulin ja Leighin kyytiin, kun he eräänä päivänä kysyvät Lukelta reittiä pois Sestonista.

Luke asettuu Lontooseen ja solahtaa teatterin maailmaan. Hän on rehellinen ja avoin ja vetoaa naisiin. Samaan aikaan hän on raskaan nuoruuden haurastuttama. Hänessä ilmenee myös muita kykyjä. Luke rakastuu narsistiäidin kovassa otteessa varttuneeseen Ninaan ja heidän seurustelunsa limittyy kirjan laajempaan tarinan kaareen. Kirjassa rakastutaan ja erotaan useaan otteeseen, mutta yksi rakkauksista on kevyt kuin höyhen ja raskas kuin synnnin taakka. Se on myös sellainen, joka pakottaa Luken kohtaamaan omat haavansa.

Kirjan henkilöt ovat toden tuntuisia. Jokainen heistä on tunnistettavissa ja on helppo ymmärtää miksi heistä on tullut sellaisia kuin he ovat. Vaikka jokainen on omalla tavallaan elämän kolhima ja menneisyyden tapahtumien arpeuttama, yksikään heistä ei ole paha. Kirjan viesti taitaakin olla, että me kaikki voimme haavoistamme huolimatta olla hyviä ihmisiä ja kaikki voi päättyä hyvin. 

Teatterimaailma on kertomukselle kiehtova näyttämö, jossa kirjan tarina ja henkilöt heräävät henkiin. Ei sen enempää. 

Minun mielestäni Ehkä rakkaus oli totta on erinomainen lukukirja. Se on helppo, mutta syvällinen ja antaa toivoa olematta kuitenkaan naivi. Se sopii arjen pyörityksen lomaan kiireen keventäjäksi tai kesäpäivän nautinnoksi laiturin nokkaan. Sadien Jonesilla on psykologista silmää ja hän on erinomainen kertoja.

Kenelle: Teatterista, 1970-luvusta ja rakkaustarinoista pitävälle.

Kirja: Ehkä rakkaus oli totta
Kirjailija: Sadie Jones
Julkaisuvuosi ja kustantaja: 2015, Otava
Formaatti: Kovakantinen
Mistä hankittu: Lainattu äidiltä