sunnuntai 26. lokakuuta 2014

Tikli imee lopulta pyörteen lailla mukaansa

Donna Tartin Pulizer-palkitun Tiklin alku on tavattoman tahmea. Theo-pojan ollessa äitinsä kanssa New Yorkin modernin taiteen museossa museoon tehdään pommiattentaatti. Theon äiti kuolee, Theo selviää ja tapahtuu muutakin kirjan tarinalle tärkeää. Vaikka tämä attentaattikuvaus luo pohjan koko tarinalle, se tuntui kestävän ikuisuuden. Raunioiden, valojen, äänten, tuoksujen ja tunteiden kirjon kuvaus on hieno, mutta väsyttävän tarkka. Mutta koska tuo alku on tarinalle tärkeä, kannattaa jaksaa sinnitellä sen läpi. Sen jälkeen tarina lähtee käyntiin.

Vaikka se otti aikaa, lopulta ihastuin kirjan päähenkilöön Theoon. Theo vaalii suurta, rikollista salaisuutta ja hänen elämäänsä määrittävät pettymykset, saavuttamaton haave ja suru, silti hän on sympaattinen, jännä ja vetovoimainen ja sai minut puolelleen. Lisäksi hän ymmärtää kauneuden ja taiteen päälle, mikä ei koskaan ole miehelle hullumpi ominaisuus.

Theo päätyy ensin ystävän perheen huostaan ja lopulta länteen uhkapeluri-isänsä luo. Oikeastaan huostasta tai hoivasta ei voi puhua. Niitä Theo ei saa. Pienestä asti hän selviää itse ja omillaan. Nevadassa kuvaan astuun toinen kirjan päähenkilöistä, ukrainalaista alkuperää oleva Boris. Hän on Theon vastakohta, huoleton, slaavilainen, päätön ja villi. Silti jopa nuoressa Theossa ja Boriksessa kaikkien huumeseikkailujen keskellä on syvyyttä. Erinäisten mutkien kautta tarina palaa New Yorkiin ja Theo astuu antiikkikauppiaiden maailmaan.

Yksi Tiklin ydinteema on sattuma. Se kuinka kohdalle osunut satunnainen ja erittäin epätodennäköinen tapahtuma voi suistaa elämän totaalisesti raiteiltaan ja toiseksi. Kuinka ihminen selviytyy ja mitä hänelle tapahtuu? Kun mullistava romahdus tapahtuu lapselle, siitä tulee elämää määrittävä tekijä. Sitä kantaa mukanaan kuin varjoa. Se on aina läsnä. Vain saman kokoneet voivat ymmärtää ja muiden kanssa varjosta ei kannata edes puhua.

Tiklissä kaikilla on salaisuutensa ja valheensa, ja pettymykset ovat luonnollinen osa elämää. Theon suuri salaisuus ja petos ajavat lopulta kuoleman rajalle ja tapahtuu käänne. Lopussa Theo pohtii elämää: "A great sorrow, and one that I am only beginning to understand: we don't get to choose our own hearts. We can't make ourselves want what's good for us or what's good for other people. We don't get to choose the people we are". Amerikkalaisessa kulttuurissa kehotetaan ajattelemaan isosti ja jahtaamaan unelmia, seuraamaan sydämen osoittamaa tietä. Theon kysyykin, että mitä sitten, kun sydämen osoittama tie johtaa tappioon ja tuhoon.

Toinen kirjan teema on kysymys hyvien ja pahojen tekojen seurauksista. Oikeuttaako alkuperäistä pahaa suurempi lopun hyvä alkuperäisen pahan teon? Tikli tuntuu kyseenalaistavan ajatuksen siitä, että pahoista teoista seuraa aina pahaa ja hyvistä teoista seura aina hyvää. Lopun kliimaksikohdassa on huikean hieno, jotenkin elokuvamainen kohtaus, jossa Boris saarnaa Theolle hyvän ja pahan olemuksesta. Hänen mukaansa Theo näkee kirkaana vain hyvän ja pahan eikä mitään siltä väliltä, vaikka suurin osa elämää sijoittuu siihen väliin. Hän vetoaa Raamatun tarinaan varkaasta, joka varastaa köyhältä leskeltä, tekee hyviä sijoituksia ja palaa ja palkitsee lesken avokätisesti ja viittaa Dostojevskin Idioottiin.

Tarttin Tiklin tarina voisi olla mikä tahansa dekkaritarina, mutta sitä se ei ole. Siinä on ajankohtaisuutta ja samalla se pureutuu syvälle ihmisyyden ikiaikaisiin kysymyksiin, rakkauteen, petokseen ja kykyyn nauttia kauneudesta ja nähdä siinä merkitystä. Taide luo yhteyden erilaisten maailmojen ja eri ajankohtina elävien ihmisten välille. Lopulta vain sillä on merkitystä. Muu on orgaanista ja ajautuu vääjäämättä kohti menetyksiä ja lopulta kuolemaa.

Tikli on jollain tavalla ihmeellinen. Ensin sitä lukee vähän vastentahtoisesti, sitten henkilöt alkavat kiinnostaa ja tapahtumien miljöö miellyttää. Lopulta tarina imee virtaansa pyörteen lailla. Tiklin tunnelma on ainutlaatuinen. Siinä on aavistus jotain samaa kuin David Lynchin elokuvissa, aavistus surumielisyyttä, värien selkeyttä ja kauneutta, odottava tunnelma. Kieli on hiottua ja Donna Tarttin runoilijuus kuultaa läpi. 

Kenelle: Vetävästä tarinasta, hienosta kielestä, nyansseista, kauneudesta ja kulttuurin merkityksestä viehtyneelle. 

Kirja: The Finch (Tikli)
Kirjailija: Donna Tartt
Julkaisuvuosi ja kustantaja: 2013, Little, Brown
Formaatti: Kindle e-kirja
Mistä hankittu: Amazonista

PS. Olen kovasti viehtynyt kevyeen ja pieneen Kindle-lukulaitteeseeni. Samat tekstit iPadin tai puhelimen ruudulta eivät ole Kindlen käyttömukavuuden veroisia. Kindlen ruutu on matta ja yksinkertainen, siinä on paperin tuntu. Voi kun saisin kirjoja suomeksi Kindlelle! En kaipaa itselleni ja asuntoani täyttämään yhtään uutta kapinetta ja olisi hienoa, jos kaikki kirjani olisivat sähköisiä. Se vain ei ole mahdollista, kun suomenkielinen tarjonta on niin surkea.





lauantai 18. lokakuuta 2014

Tarinan voimasta, heimoista ja politiikasta

Juhana Torkin Tarinan valta - Kertomus luolamiehen paluusta on viimeistelty teos tarinan olemuksesta, käyttötavoista ja -mahdollisuuksista. 

Tarina on merkitystä ja tunnetta ja sillä on tietty tunnistettava hahmo tai muoto. Usein tarina kuvaa ongelman tai ongelmavyyhdin ja antaa ratkaisun. Kun tarinan päähenkilö, protagonisti, on kiinnostava tai voimme samaistua häneen tutkimme hänen kauttaan omaa suhdettamme elämään ja samalla voimme myös oppia jotain.Ihminen on virittynyt lumoutumaan tarinoiden loihtimista näyistä ja tarinoilla on syvällinen tehtävä. Niillä paitsi välitetään tietoa, myös rakennetaan minuuksia, heimoja ja kokonaisia valtioita.

Torkin mukaan lähes kaikki tarinat, jopa median kertomat tarinat, palautuvat muutamiin arkkityyppeihin.  Tuttuja arkkityyppejä ovat tuhkimotarina, sen modernina versiona Applen nousu autotallista tähtiin, ja Daavidin ja Goljatin taistelu ja sen yhtenä muunnelmana meille tuttu piskuisen Suomen talvisota suurta Neuvostoliittoa vastaan. Jos haluat, että viestisi painuu mieleen, viritä se tutun tarinan arkkityypin muotoon. Malleiksi kelpaavat myös Robin Hood, joka varastaa rikkailta ja jakaa köyhille, Ikaros, joka lentää lähelle aurinkoa ja kärventää siipensä tai Midas, joka muutti kaiken kullaksi.

Oman aikamme paradoksi on, että altistumme ennen kokemattoman sakealle tarinoiden virralle, mutta oma kykymme kertoa tarinoita on haalistunut. Kulutamme tarinoita, mutta emme tuota niitä ja tarinointi on jäänyt enimmäkseen ammattilaisten hommaksi. Tarinoiden suursuoltaja lehdistö saa Torkilta haukkuryöpyn, erityisesti sen saa vakava, tiedon välitykseen keskittynyt lehdistö, aivan erikseen Hesari. Sivistys ei enää ole itseisarvo ja rahalla on valta. Näin ollen myös lehdet antautuvat lukijoiden kosiskeluun hinnalla millä hyvänsä. Siinä tarina on hyvä väline. Uutiset muuttuvat tarinoiksi, niihin pitää löytää tarinakelpoinen vinkkeli, jotta ne myyvät. Tiedonvälitys vääristyy ja sivistys kärsii. Aika synkkää, mutta Hesarin pitkäaikaiselle tilaajalle liian tuttua.

Toisaalta Torkki kuvaa mihin hyvä tarinankerronnan kyky voi johtaa. Se voi saada aikaan maagisen kyvyn koskettaa. Kyky koskettaa on edellytys kultin, heimon tai puolueen muodostumiselle tarinoijan tai puhujan ympärille. Tällaisina heimonluojina Torkki kuvaa Barack Obaman, Steve Jobsin ja Timo Soinin. Hän purkaa eräitä heimonluojien puheista osiin osoittaakseen kuinka niiden elementit vaikuttavat. Hän osoittaa yhtymäkohdat Obaman virkaanastujaistilaisuuden puheen ja  hobbittien matkaanlähtöä kuvaavan tarinan välillä. Vaikuttava tarina ja puhe osoittaa ongelman, nostattaa hätätilan tunnun ja kertoo kuinka "me" voi sen ratkaista ja innostaa toimimaan. Tuo puhujan käyttämä "me" on oleellinen, sillä luodaan heimohenkeä ja puhuja on heimon johtaja.

Torkki lausuu ääneen paljon sellaista mitä minäkin olen viime vuosina ajatellut seuratessani suomalaisen keskustelukulttuurin jyrkentymistä. Isona tekijänä äänenpainojen terävöitymisessä on ollut netin mahdollistama nimetön osallistuminen. Välillä tuntuu, että suomalainen nettikeskustelu ilmentää alituista kokemusta häviöistä ja tappioista. Enemmistö kokee olevansa kaltoin kohdeltuja. Torkki ruotii tätä ilmiötä ja katsoo, että olemme saavuttaneet demokratian neljännen vaiheen, jossa vapaus, tasa-arvo ja yksilön oikeudet ajavat muiden arvojen ohi. Nettiklubien kliktivismi heimoistaa meitä samanmielisten joukkoon ja erilaisuuden sietokyky vähenee. Tykkää/ei tykkää -kaksijakoisuus kärjistää heimojen eroja ja Suomi on jakautunut kuppikuntiin.

Torkin mukaan suurin häviäjä nykyisessä nopeuden kulttuurissa vaikuttaa olevan ajattelu. Siinä missä muinoin, ennen kirjoituskoneita ja tekstinkäsittelyohjelmia, kirjoitusten tuli olla päässä loppuun mietittyjä ennen kuin ne kirjattiin ylös, nyt riittää tunteen synnyttämä ajatuksenpoikanen, joka twiitataan eetteriin sen koommin pohtimatta. Se mikä saa eniten klikkauksia pärjää. Torkki kertoo, että Platonin mukaan viisas ihminen pysähtyy toviksi vaikean kysymyksen äärelle, niin kuin tienhaaraan, eikä jatka matkaa ennen kuin on selvittänyt minne tiet vievät ja houkka on se, joka "noin vain väittää voivansa hetkessä lausua selvän ja luotettavan käsityksen tärkeästä kysymyksestä". 

Tämän kirjan jäljiltä tunsin ymmärtäväni maailmaa ja ihmistä taas piirun verran paremmin. Ja se, jos mikä on hyvän kirjan merkki.


Kenelle: Kaikille. Varsinkin puhujille, kirjoittajille ja suomalaisille nettikeskustelujoille.

Kirja: Tarinan valta - Kertomus luolamiehen paluusta
Kirjailija: Juhana Torkki
Julkaisuvuosi ja kustantaja: 2014, Otava
Formaatti: Kovakantinen kirja
Mistä hankittu: JET-kurssin kirjatorilta