torstai 13. elokuuta 2015

Lue tämä, jos haluat kirkastaa elämääsi

Greg McKeownin Essentialism, the Disciplined Pursuit of Less on kirja, johon kannattaa tarttua, jos elämä on kiireistä, hallitsematonta, asioita ja tekemistä liikaa ja muut tuntuvat hallitsevan aikatauluja. McKeown kertoo mistä olennaiseen keskittymisestä on kyse, mitä hyötyä siitä on, ja kuinka olennaistajaksi tullaan.

Itse kirjakin noudattaa olennaistamisen periaatetta. Siinä ei ole kuin neljä lukua. Ensimmäinen kuvailee olennaistamisen idean ja hyödyt, toinen auttaa hahmottamaan mikä omassa elämässä on olennaisinta, kolmas luku antaa ohjeita siihen kuinka ravistella epäolennaisuudet pois ja viimeinen luku keskittyy olennaistamisena olemiseen ja elämiseen.

Aika paljon kirjassa on ihan triviaalia juttua: nuku kunnolla ja riittävästi (taitaa muuten olla amerikkalaisille tosi vaikeata), leiki, luo itsellesi rutiineja, opettele sanomaan ei, tee edes yksi asia päivässä, joka edistää tavoitettasi, pitkässä juoksussa se edistää asiaa hienosti. McKeown menee jopa niin pitkälle, että antaa esimerkkilauseita erilaisiin "ei":n sanomisen tilanteisiin. Luopumisen tuska ja se, että keskittyäkseen tiettyyn asiaan, todella joutuu luopumaan jostain muusta, joka voi olla mukavaa ja hyödyllistä, käsitellään aika perusteellisesti. 

Priorisoimista koskeva osio oli ehkä tämän kirjan parasta antia ja kuvaa hyvin sitä kuinka epäolennaistajia me tuppaamme olemaan. Työelämässä priorisointi ei tapaa tuottaa yhtä tärkeintä asiaa, tai edes kolmea, vaan epämääräisen listan asioita, jotka on tai ei ole järjestetty tärkeysjärjestykseen. Työelämässä johtajuutta näytetään siinä kohdassa, kun tällaisia listoja ihan aidosti typistetään ensisijaiseen asiaan. Kirjan mukaan LinkedInin toimitusjohtaja pyysi työntekijöitä kutakin hahmottamaan YHDEN prioriteetin. Yhden tehtävän, joka edistää yhtiön tavoitetta ja johon työntekijät panevat kaiken tarmonsa. Ja ihan hyvin on LinkedInillä sujunut.

Kaiken kaikkiaan kirja on ihan hyvä kooste olennaisen keskittymisen aiheen ympäriltä, siitä huolimatta, että en nyt ihan heti pysty nimeämään kirjasta yhtään uutta ajatusta, mitä jossain valmennus-, itseapu-, ajankäytönhallinta- tms. -kirjallisuudessa ei jo olisi esitetty. Minä tartuin kirjaan siksi, että olen ahne suorittaja ja teen liikaa erilaisia asioita. Kokonaisuutena kirja kannustaa karsimaan elämästä epäolennaisuuksia, vähentämään tavoitteita ja todella priorisoimaan.

Kenelle: Oman elämänsä kirkastajalle.

Kirja: Essentialism, The Disciplined Pursuit of Less
Kirjailija: Greg McKeown
Julkaisuvuosi ja kustantaja: 2014, Random House
Formaatti: Sähkökirja
Mistä hankittu: Amazonista


lauantai 8. elokuuta 2015

Naomi Klein paljastaa ilmaston pilaamisen ja rahan ja vallan visaiset kytkennät

Naomi Kleinin This Changes Everything on vähintäänkin ajankohtainen. Parhaillaan on menossa ennätyksellisen lauha marraskuu ja vuodesta 2015 on maailman meteorologisen järjestön mukaan tulossa mittaushistorian lämpimin vuosi. Samaan aikaan maailman johtajat ovat koolla Pariisissa ja yrittävät keittää kokoon ilmastosopimusta, jolla ilmaston lämpeneminen voitaisiin pysäyttää alle kahden asteen turvarajan. 

Vastikään suomeksi nimellä Tämä muuttaa kaiken ilmestynyt teos on medioissa esitelty lähinnä kirjoittajansa vasemmistolaisen ajattelun ja kapitalismin ja liberalismin vastustuksen näkökulmasta. Kieltämättä kirja ajaa voimakkaasti kansanvaltaisuutta, hajautettua energiantuotantoa ja vähemmistöjen oikeuksia sekä mustamaalaa suuryrityksiä ja paljastaa ikäviä yksityiskohtia niiden menettelytavoista ja virkamiesten korruptoituneisuudesta. 

Samaan aikaan kirja on kuitenkin myös monisyinen esitys siitä kuinka ilmastonmuutoksen vastustus istuu syvällä juurrutettuna oikeistolaisessa, konservatiivisessä ja uskonnollisessa ajattelussa. Ilmastonmuutos on republikaanisessa ajattelussa uusi punainen. USAssa, samoin kuin Kanadassa, paikoin vain 20 prosenttia oikeistolaisista tunnustaa ilmastomuutostieteen tulokset. Entisistä neuvostotasavalloista tämä joukko on löytänyt hyviä kumppaneita. Itä-Euroopassa monet johtajat näkevät ilmastonmuutoksen sosialismin ja suunnittelutalouden uutena tulemisena.

Klein kuvaa yksityiskohtaisesti tapaa, jolla fossiilisten polttoaineiden hyödyntämisestä juontuva valta on rahan voimalla ujuttautunut koko yhteiskuntajärjestelmään. Hallitusten sääntely on muuttunut vapaaehtoiseksi sääntelyksi, jota ei tapahdu kuin silmänlumeeksi.

Klein suomii kovin sanoin valtavirran ympäristöjärjestöjä, jotka ovat lähteneet suuryritysten kelkkaan, luopuneet ilastoasiassa hampaistaan ja ryhtyneet suuryritysten ja vallan sylikoiriksi. Räikein esimerkki on maineikas Nature Conservancy -järjestö, joka päätyi avaamaan suojelualueitaan öljynporaukselle. Vain muutamat, kuten Greenpeace ovat malttaneet pitää näppinsä erossa likaisesta rahasta tai fossiilisen rahan saastuttamista hallintoneuvostojen jäsenyyksistä ja säilyttäneet integriteettinsä ja pysyneet sivummalla räyhäämässä ja vaikuttamassa. 

Valta ja raha tiivistyvät yhteiskunnissa ydinalueille. Hyödynnettävät luonnonvarat ovat ripoteltuina reuna-alueille, usein köyhien ja avusta riippuvaisten yhteisöjen asuinalueille. Monta kertaa alkuperäiskansojen alueille. Klein kertoo tarinan Tyyneltämereltä. Nauru-saaren ympäri ajaa autolla kahdessa kymmenessä minuutissa ja sen 15000 asukasta asuvat saarellaan käytännössä keskellä ei mitään. Ensin keksittiin saaren fosfaattivarannot ja lannoitteiden louhimiseksi saari kaivettiin ranta-alueita lukuunottamatta ontoksi ja lannoite laivattiin muualle. Lannoitteiden myynnistä saadut rahat aiheuttivat ensin yleisen yltäkylläisyyden, jossa Ferrari oli normi, mutta tuoreet vihannekset harvinaisuus. Saarelle saatiin maatalouden väistyttyä ja muualta tuodun teollisesti valmistetun ruoan myötä massiivinen lihavuus- ja diabetesongelma. Lannoitteiden myynnistä saatuja yhteisiä rahoja sijoitettiin Australian kiinteistömarkkinoille isolla riskillä ja lopulta ne hävittiin. Sitten saari avattiin haamupankeille ja rahanpesulle ja siitä tuli mm. Venäjän oligarkkien paratiisisaari. Nyt saari on enää tyhjä kuori, rutiköyhä ja sairas ja hengenpitimiksi siellä toimii rahaa vastaan tarkoin medialta varjeltu Australian hallituksen vastaanottokeskus Afganista, Irakista, Syyriasta ja muualta kriisialueilta tulleille pakolaisille. Kaiken lisänä samaan aikaan merenpinta nousee ilmastonmuutoksen takia ja pian saarta ei enää ole. Eliitti on jo muuttanut pois ja jäljellä ovat enää ne, jotka eivät voi lähteä. Klein haluaa kertoa, että hallitsemattoman ahneuden ja luonnonvarojen ylikäytön myötä Naurun kohtalo on meidän kohtalomme. 

Keskusalueiden ja köyhien syrjäalueiden tarina sekä rahan ja työpaikkojen houkutus on myös Suomen tarina. Think Talvivaara, Kittilän kultakaivos ja muut.

Fossiilisia polttoaineita markkinoivat suuryritykset ovat kirjan pahimmat rosvot. Klein ruotii auki talouden mekanismeja ja yritysten toimintatapoja sekä näiden liittymäkohtia ja kritisoi jatkuvan kasvun paradigmaa. Hän kuvaa niitä visaisia ongelmia, joita ilmastonmuutoksen hidastamiseksi pitäisi talousjärjestelmässä ratkoa. Öljy- ja kaasuyritysten pörssikurssit vastaavat melko tarkkaan tilikirjoissa olevien yritysten hyödynnettävissä ja kaivettavissa olevien polttoainevarantojen määrää: mitä isommat varastot, sitä korkeammat kurssit. Uudet tekniikat, jotka mahdollistavat yhä hankalampien esiintymien, kuten liuskeöljyn ja kaasun hyödyntämisen, ovat mullistaneet markkinoita ja USAsta on tullut käytännössä omavarainen. Kaasun ja öljyn maailmanmarkkinahinnat ovat laskeneet. Ja tällä kaikella on tiivis kytkentä maailmanpolitiikkaan. Ilmastonmuutokseen puutuminen todellakin on systeeminen "wicked problem".

Mikä sitten avuksi? Klein ei usko kuluttajaliikkeeseen. Kuluttajilla ei ole tarvittavaa tietoa eikä valtaa. Hän katsoo, että valtioiden tai ainakin USAn ja Kanadan hallitukset ovat menettäneet valtansa suuryrityksille eikä hallituksilla ole mahdollisuuksia säännellä niitä. Kansainväliset sopimukset ovat valtioiden välisiä ja kuuluvat samaan joukkoon. Vaikuttavaa sopimusta tuskin saadaan aikaiseksi. Klein laskee ruohonjuuritason aktivismin varaan. Hän listaa rohkaisevia esimerkkejä kansalaisliikkeistä ja yksittäisistä ihmisistä, jotka ovat kyenneet estämään fossilisyhtiöiden tulon maillensa tai öljy- tai kaasuputkien rakentamisen. Hän käyttää niistä sanaa Blockadia. Kleinin mielestä syrjäalueiden ihmisten, vähemmistöjen ja ylipäätään köyhien ihmisten elinolosuhteiden parantaminen kulkee käsikädessä ilmastonmuutokseen puuttumisen kanssa. Vallan ja varojen tulee jakautua tasaisemmin. Vallan ja rahan räikeät kytkökset tulee paljastaa ja valta ottaa takaisin kansalaisille. Suuryrityksiin tulee iskeä hylkäämällä ne ja romauttamalla ne. Ensimmäisten hylkääjien eli divestoijien joukossa tulisi olla julkisia varoja ja valtavia eläkevarantoja hallinnoivien rahastojen ja säätiöiden.

Kirjan loppu pyrkii herättämään toivoa. Meillä on aikaa vielä vuoteen 2017 asti kääntää ilman hiilidioksidipitoisuuden nousu laskusuuntaan. Blockadian esimerkki on oikea. Vielä ehdimme, jos nyt panemme toimeksi.

Kleinin taustatutkimustyö, joka käy ilmi kiitoksista on vakuuttava. Taustatutkimuksen tekijöitä on ollut useita ja kirjaa tehtiin vuosien ajan. Ilmastonmuutoksen tieteeseen liittyvä osuus vaikuttaa oikealta. En epäile niitä kytköksiä, joita hän paljastaa suuryritysten, vallanpitäjien ja ympäristöliikkeen välillä. Richard Bransonin ilmastobluffi on helppo uskoa. En kuitenkaan jaa Kleinin uskoa blockadiaan, kansalaisaktivismiin ja ruohonjuuriliikkeisiin kelkan kääntäjinä. Myös hänen ylidramatisointinsa ärsyttää. Mitä tekemistä hänen lapsettomuushoidoillaan on lopulta kuitenkaan Meksikonlahden öljyvuodon kanssa? Kirjan näkökulma on äärimmäisen pohjoisamerikkalainen, vaikka Klein piipahtaa myös Kreikassa ja nostaa Alexis Tsiprasin toivon lähettilääksi. Minä itse taidan panna laihan uskoni sille, että rahalaitokset, kuten vakuutusyhtiöt näkevät ja laskevat mistä ilmastonmuutoksessa on kysymys ja ne ovat hiljalleen lähteneet kampemaan ilmastonmuutoksen hankalaa vyyhteä auki omilla keinoillaan. Maailmanpankki on varoittanut neljän asteen lämpenemisestä, Bank of England kehottaa divestoimaan fossiilisista. EU ottaa ilmastonmuutoksen tosissaan ja Obama ja Putin ovat vaivautuneet Pariisiin neuvottelemaan ilmastosopimuksesta.

Kleinin vasemmistoasenteesta ja pohjoisamerikkalaisest näkökulmasta huolimatta toivon, että mahdollisimman moni lukee tämän kirjan. Tässä kun ei ole kysymys enemmästä eikä vähemmästä kuin kotiplaneettamme ja meidän kaikkien tulevaisuudesta.

Kenelle: Jokaiselle maapallon asukkaalle.

Kirja: This Changes Everything
Kirjailija: Naomi Klein
Julkaisuvuosi ja kustantaja: 2014, Penguin Random House
Formaatti: Pokkari
Mistä hankittu: Akateemisesta kirjakaupasta


torstai 30. heinäkuuta 2015

Oiva kertomus sodan jälkeisestä Hampurista

Toinen maailmansota on juuri päättynyt, ollaan Hampurissa Elben rannalla talossa, jonka omistaa arkkitehti Stefan Lubert. Tai omisti, sillä Saksa on jaettu liittoutuneiden kesken, britit ovat asettuneet Hampuriin ja Morganin perhe on määrätty asumaan Lubertien taloon. Hyväsydäminen eversti Lewis Morgan päättää vaimonsa Rachaelin vastustuksesta huolimatta erikoisesta järjestelystä, jossa 
Lubertit saavat jäädä taloon asumaan Morganien kanssa. Molemmat perheet ovat kokeneet sodassa raskaita menetyksiä ja epäluulo brittien ja saksalaisten välillä on syvää. Rhidian Brookin tarina Talo Elben rannalla on kertomus kahden perheen rinnakkainelosta, Saksan sotahaavojen vähittäisestä arpeutumisesta ja Euroopan jälleenrakennuksen alkamisesta.

Saksa kärsii äärimmäisestä köyhyydestä ja kurjuudesta. Valvontakomissio käy läpi jokaisen saksalaisen taustat ja mahdolliset natsiyhteydet. Persilscheinin saaminen on elintärkeää, koska vain sillä voi osoittaa itsensä puhtaaksi ja elämä voi jatkua. Valvontakomission sisällä valtioiden välit kiristyvät ja Neuvostoliitto alkaa näyttäytyä mahdollisena seuraavana vihollisena. NL hyödyntää asemaansa valvontakomissiossa ja tuhotuttaa brittien sektorin tuotantolaitoksia siinä pelossa, että niitä voitaisiin käyttää NL:a vastaan. Kollegoiden välinen vehkeily saa lisäkierroksia siitä, että kullakin on toimiinsa valvontakomission jäsenenä erilainen motiivi ja omanlaisensa näkemys entisestä vihollisesta.

Kirjan henkilöt ovat eläviä ja uskottavia. Sotavuodet koettelivat jokaista omalla karmealla tavallaan, mutta jotkut harvat myös suorastaan hyötyivät. Stefan rakentaa uutta elämäänsä ilman vaimoaan Claudiaa ja Lewisin vaimo Rachael on poissa tolaltaan poikansa Michaelin menettämisestä. Varsinkin Rachael kantaa kaunaa saksalaisille, kammoaa uutta asumisjärjestelyä eikä arvosta miestään, joka yrittää rakentaa siltaa entisten vihollisten välille. Rachaelin ja Lewisin avio-ongelmat ja Rachaelin ja Stefanin tiivis kanssakäynti johtavat yllättävään romanssiin.

Rhidian Brookin kokoon harsiman tarinan lähtöasetelma on osa hänen oman sukunsa historiaa. Minulle kirjan ajankohta ja paikka sekä historialliset tapahtumat tarinan ympärillä olivat kiinnostavia. Tarinan henkilöt kokemuksineen ja mielipiteineen olivat todentuntuisiksi rakennettuja. Kertomus oli myös siinä määrin monisyiseksi jalostettu, että se kulki vähän pintaa syvemmällä ja tarjosi kesälomalaiselle sopivaa pohdittavaa olematta kuitenkaan raskas. Oikein oivaa kesälukemista siis.

Kenelle
: Toisen maailmansodan historiasta ja romantiikasta pitäville.

Kirja: Talo Elben rannalla
Kirjailija: Rhinian Brook
Julkaisuvuosi ja kustantaja: 2013, Otava
Formaatti: Pokkari
Mistä hankittu: Akateemisesta kirjakaupasta kesälukemiseksi


keskiviikko 22. heinäkuuta 2015

Richard Dawkinsin omaelämäkerta

Richard Dawkinsin omaelämäkerralla on kaunis ja innostava nimi: An appetite for wander - The Making of a Scientist. Dawkins on maailmankuulu eläintieteilijä, tieteen popularisoija, evoluutioteorian selittäjä ja ateisti. Vaikka hän tuli tunnetuksi jo kirjoillaan Geenin itsekkyys (1976) ja Sokea kelloseppä (1986), vasta Jumalharha-kirja (2006) ja Dawkinsin ateismiaktivismi teki hänestä maailmankuulun. Kirjan kaunis nimi, Dawkinsin ristiriitainen persoona ja se, että olen vuosien mittaan lukenut Dawkinsin tuotantoa, nosti odotukseni tätä kirjaa kohtaan korkeiksi.

Toisen maailmansodan ansiosta Dawkins syntyi Keniassa eikä vanhempiensa synnyinmaassa Britanniassa. Dawkinsin isä oli siirtomaavallan palveluksessa maatalousviranomaisena Rodesiassa (nykyinen Malawi) ja pikku-Richard syntyi vuonna 1941. Lapsuudesta Itä-Afrikassa jäi muistoihin Dawkinsin säikäyttänyt leijonan pentu naapurin olohuoneen sohvalla, perhosten kerääminen, perheen Jeeppi ja isän iltasatutarinat. Vuonna 1949 Dawkinsin isä peri maatilan Oxfordshiressä ja perhe päätti palata Englantiin ja ryhtyä viljelemään maata.

Dawkins käy pikkutarkasti läpi sukutaustaansa. Suvusta löytyy luonnontieteilijöitä ja insinöörejä. Hämmästyttävästi sekä isän että äidin puolen esi-isät olivat palvelleet Britannian siirtomaavaltaa joko Aasiassa ja Afrikassa, useimmiten joko metsä- tai maataloushallinnossa. Vaikka suku ei varsinaisesti ollut yläluokkainen tai rikas, koulutusta arvostettiin ja tiettyjen yksityiskoulujen ja Oxfordin yliopiston käyminen kuuluivat sukuperintöön. Sekä Dawkinsin äiti että isä olivat luonnontuntijoita, havainnoitsijoita ja luonnossa liikkujia. Pikku-Richardilla ei ollut samanlaista intohimoa. Sen sijaan hän oli sosiaalinen ja musikaalinen. Lisäksi hänellä oli ja on kiinnostus runoihin ja kieleen, ja myös elämäkerta on täynnä erilaisia värssyjä ja runon pätkiä.

Richardin sisäoppilaitosura alkoi Etelä-Rodesiassa 7-vuotiaana. Perhe nipisti toimeentulostaan kyetäkseen kustantamaan kalliin hyvän sisäoppilaitospaikan Richardille myös Englannissa. Ensimmäisiä kouluvuosia lukuunottamatta Dawkins kuvaa sisäoppilaitoselämää varsin myönteisenä, joskin lasten välisten nahisteluiden takia osin myös kovana kokemuksena. Hänen mielenkiinnon aiheissaan mikään ei erityisesti viitannut luonnontieteisiin eikä hän liioin ollut isänsä toivomalla tavalla käytännöllinen tai kätevä. Mehiläistenhoidosta hän innostui ja palvoi Elvistä siinä missä kaverinsakin. Yllättäen Dawkins kertoo olleensa hetken aikaa nuorena hyvinkin uskonnollinen, mutta kääntyneensä 16-vuotiaana voimallisesti kohti ateismia. Hän koki evoluutioteorian ja luonnonvalinnan tarjoavan jumalaa paremman selityksen luonnon kauneudelle ja selkeälle suunnitelmallisuudelle. Tässä vaiheessa hän jotui myös pulaan opettajien kanssa, koska kieltäytyi polvistumasta jumalanpalveluksessa.

Dawkins menestyi opinnoissaan ja pääsi sukuperinteiden mukaisesti Oxfordin yliopistoon. Alunperin Dawkinsia kiinnosti biokemia. Hän ei kuitenkaan päässyt lukemaan biokemiaa vaan eläintiedettä - asia, josta hän on kirjassaan kiitollinen. Eläintieteen opiskelijana hän päätyi nobelpalkitun etologin Niko Tinbergenin ohjaukseen. Dawkins selittää yliopistonsa ohjaus- eli tutorointijärjestelmää, jossa opiskelu eteni pitkälti opettajan opiskelijalle antamien toimeksiantojen ja keskustelujen, pikemmin kuin luentojen ja tenttien pohjalta, ja kertoo, että se järjestely kehitti hänen ajatteluaan ja vaikutti häneen enemmän kuin mikään muu. 

Tinbergenin tutkimusryhmässä, johon Dawkinskin sitten liittyi, keskustelu oli vilkasta ja tutkimusten osalta Tinbergen vaati kirkasta ja selvää kysymyksenasettelua. Hänen ryhmässään tutkittiin missä määrin eläinten käyttäytyminen oli opittua tai määräytyi perinnöllisesti eli oli "vaistonvaraista". Dawkins paneutui aiheeseen tekemällä kokeita ensin kananpoikasilla ja sitten heinäsirkoilla. Koejärjestelyissä hän päätyi kehittämään paitsi tutkimuslaitteita havaintojen kirjaamiseen, myös matemaattisia malleja tuloksia selittämään. Tässä kaikessa tietokoneet tulivat suureksi avuksi ja niistä ja ohjelmien koodaamisesta tuli Dawkinsin intohimo. 

Vähitellen hän päätyi myös opettamaan ja luennoimaan. Luentojen valmistelu ja luentokäsikirjoitusten kirjoittaminen tuuppasivat häntä kohti kirjailijuutta. Tarina siitä kuinka Itsekkään geenin ensimmäinen luku syntyi on hauska. 1970-luvun öljykriisin aikaan sähköä säännösteltiin ja sähkökatkot olivat yliopistolla yleisiä. Sähkökatkot pakottivat Dawkinsin irottautumaan suoranaisesta riippuvuudestaan tietokoneohjelmointiin ja tekemään jotain muuta. Niin hän ryhtyi kirjoittamaan kirjaansa, josta oli tuleva menestys. 

Elämäkerta on perusteellinen selvitys Dawkinsin nuoruudesta ja kirjailijaksi päätymisestä. Kovin raflaavaa vastausta kysymykseen, että mikä teki Dawkinsista Dawkinsin en saanut. Sen sijaan, että eläintiede olisi ollut lapsuudesta asti selkeä kutsumus tai sinne olisi johtanut selkeä kehityskaari, käy ilmi, että jossain määrin Dawkins ajautui alalleen ja sitten Oxford teki Dawkinsista Dawkinsin. Toki perusta oli luotu jo aiemmin ja ilman sitä perustaa lopputuloksena olisi voinut tulla jotain muuta. Vaikka kirja on hyvin kirjoitettu, olisin systemaattisen elinkaaren kertaamisen ja runojen sijaan toivonut enemmän pohdintaa elämän tärkeimmistä vaikuttimista, isojen valintojen perusteista ja kerrontaa eri vaiheissa koetuista tunteista sekä maailmankuvan ja ajattelutavan kehityksestä. Dawkins jättää itsensä elämänkerrassaan tieteen ja runouden suojaan. 

Toinen osa elämäkertaa on tekeillä. Ehkä se valottaa tarkemmin Dawkinsin ateismiin, skeptisyyteen ja jumalharha-aktivismiin päätymistä. Mukavaa olisi lukea myös sisäpiirikerrontaa tämän päivän brittiläisestä tiedemaailmasta ja huippuyliopistoista.  Dawkinsia koskevaa Wikipedia-tietoa selatessani huomasin tiedon, että Dawkins esiintyy äänellään Nightwish-bändin tulevalla levyllä, jonka teema on elämän ihme ja evoluutio. Tämä tieto innoittaa katsastamaan lisää avarakatseista Dawkinsia.

Kenelle: Tieteestä, evoluutiosta, brittiläisestä yliopistomaailmasta ja elämäkerroista kiinnostuneelle.

Kirja: An appetite for wander - The making of a scientist
Kirjailija: Richard Dawkins
Julkaisuvuosi ja kustantaja: 2013, Transworld Publishers
Formaatti: Pokkari
Mistä hankittu: Akateemisesta kirjakaupasta ostettu


keskiviikko 15. heinäkuuta 2015

Tee siitä tapa voi jeesata huonojen tapojen muuttamisessa

Minulla on huono tapa välillä upota nettiin ja someen niin, etten huomaa ajan kulumista. Ajattelin, että tästä opuksesta voisi olla iloa sen ja eräiden muidenkin huonojen tapojen kitkemiseen.

Kirjassaan Tee siitä tapa Gretchen Rubin kertoo tapojen ja rutiinien merkityksestä ja siitä kuinka muutoksen siemeniä kylvetään ja uusia parempia tapoja ja rutiineita kasvatetaan. Hän antaa omasta lähiympäristöstään esimerkkejä muutoksista, joita ihmiset ovat tehneet terveytensä tai elämänlaatunsa parantamiseksi. Rubin ei kerro mitä tapoja kunkin meistä tulisi noudattaa. Mutta siinä mielessä kirja menee self helpin ja valmennuskirjallisuuden piiriin, että tausta-ajatuksena on, että uusilla paremmilla tavoilla voimme saavuttaa menestystä ja olla tuotteliaampia. Rubin korostaa, että meidän on vaalittava ja pyrittävä luomaan omien arvojemme mukaisia tapoja ja sellaisia tapoja, jotka sopivat juuri meille.

Rubin perustaa paljon sille, että erilaisille ihmisille uusien tapojen istuttaminen tarkoittaa eri asioita. Hän jakaa meidät neljään tyyppiin: ylläpitäjiin, velvoittajiin, kyseenalaistajiin ja kapinoitsijoihin. Jakoperusteena on suhtautuminen toisaalta ulkoa annettuihin sääntöihin ja vaatimuksiin ja toisaalta omiin sisäisiin vaatimuksiin. Ylläpitäjällä ei ole vaikeuksia noudattaa kumpiakaan, kun taas kapinoitsijalla on vaikeuksia molempien kanssa. Velvoittajat ovat niitä, jotka hyötyvät ulkopuolisesta vahtijasta tai vaikka valmentajasta, jolle ovat vastuuvelvollisia. Minä tunnistin itseni kyseenalaistajaksi, jolla ei ole ongelmia noudattaa itse itselle hyvin perusteltuja tapoja ja sääntöjä ja toisaalta rikkoa sellaisia muiden asettamia sääntöjä, joissa ei mielestäni ole mitään järkeä. Kirja  tarjoaa sitten erilaisia ratkaisuja erilaisille tyypeille. 

Uusien tapojen istuttamista ja vanhojen tapojen muokkaamista vaikuttaa helpottavan hyvä itsetuntemus. Muutoksessa on hyvä edetä omien luonteenpiirteiden myötävirtaan: oletko yökukkuja vai aikaisin herääjä, lykkäätkö töitäsi deadlineen vai spurttaatko ne ajoissa valmiiksi, onko ostosten tekeminen mielestäsi mukavaa vai oletko shoppailunihilisti, oletko viimeistelijä vai käynnistäjä entä asioiden edistäjä vai hankaluuksiin välttelijä. Rubinin viesti on, että meidän on tunnettava oma luonteemme ja se, mitkä tavat palvelevat meitä parhaiten.

Tapojen muuttamiseen on erilaisia menetelmiä, mutta Rubinin mielestä seuranta, perustaminen, ajoittaminen ja vastuuvelvollisuus ovat parhaita. Seuranta tarkoittaa itsensä tarkkailemista ja mittaamista vaikkapa aktiivirannekkeen avulla. Perustaminen taas lähtee siitä, että ensimmäisenä muutetaan sellaista tapaa, jonka muuttaminen antaa suurimmat hyödyt. Univajeesta kärsivä muuttaa nukkumistapojansa ja liikunnan puutteesta kärsivä liikkumistapojaan. Yhden tärkeän tavan muuttaminen voi automaattisesti vetää mukanaan muutokseen muitakin huonoja tapoja. Ajoittaminen tarkoittaa toistuvien rutiinien luomista, esimerkiksi aikaisen aamun päivittäisten liikunta- tai opiskelurutiinien luomista. Vastuuvelvollisuus merkitsee itsensä tekemistä tilivelvolliseksi esimerkiksi julkistamalla tavoitteensa kollegalle tai sosiaaliselle medialle tai käyttämällä coachausta.

Kirja on aikamoinen runsaudensarvi, josta jokainen varmaan löytää itselleen hyödyllisiä niksejä. Se on myös kohtuullisen uskottava, koska Rubin siteeraa uskottavaa alan kirjallisuutta. Hän  ei kuitenkaan ihme kyllä viittaa muodikkaaseen neuroplastisuuteen eli siihen kuinka aivoja on mahdollista muokata vähän samaan tapaan kuin lihaksia. Uusien tapojen istuttamiseen hermoverkkoomme kuluu esimerkiksi valmentaja Robin Sharman mukaan 66 vuorokautta. Sen sijaan Rubin antaa kyllä paljon hyviä pikkuvinkkejä vaikkapa siitä minkälaisia tilanteita tai häiriöitä minkäkinlaisten ihmisten on syytä välttää uusia tapoja istuttaessaan. Minun on esimerkiksi turha uskotella itselleni, että vain "käväisen" netissä. On parempi, että suosiolla laitan, vaikka puhelimen hälyttämään vartin päästä, että pystyn hallitsemaan ajankäyttöäni.

Minulle olisi riittänyt vähemmät esimerkit Rubinin lähipiiristä eikä kirjan olisi tarvinnut olla niin "hauska". Myös kovin amerikkalainen maailma aiheutti vähän näppylöitä. Osa keinoista oli myös niksipirkkatasoa. Mutta ehkä tämä kirja on elämänläheisempi ja helpompilukuisempi kuin esimerkiksi Charles Duhiggin Power of habit. Siihen en ole vielä kunnolla tarttunut.

Kenelle
: Ihmiselle, joka haluaa muuttaa tapojaan ja rutiinejaan.

Kirja: Tee siitä tapa eli kuinka kitket huonot tavat ja teet hyvistä pysyviä
Kirjailija: Gretchen Rubin
Julkaisuvuosi ja kustantaja: 2015, Nemo
Formaatti: Pokkari
Mistä hankittu: päähänpistosta Akateemisesta ostettu


sunnuntai 12. heinäkuuta 2015

Kaunis ja dystooppinen Teemestarin kirja

Teemestarin kirja on hyvin kaunis. Tekstissä on zen-henkistä ikiaikaista harmoniaa, joka nousee kauas arjen yläpuolelle ja ylevöittää. Toisaalta tarina sijoittuu dystooppiseen maailmaan, jossa asiat ovat menneet pieleen sillä tavoin kuin ne nyt ovat menossa pieleen: öljy on käytetty loppuun, jäätiköt ovat sulaneet, meri on noussut maalle, juomavesi on käynyt vähiin ja veden hallitsijalla on valta. Jäljelle jääneet ihmiset ovat sodassa keskenään. 

Kirjan päähenkilö on nuori Noria, joka jatkaa sukunsa ammattia. Hän vihkiytyy isänsä johdolla teemestarina olemisen saloihin ja saa pääsyn myös edesmenneiden teemestareiden muistiinpanoihin. Muistiinpanot auttavat selvittämään mitä menneisyydessä tapahtui, kun asiat menivät pahasti pieleen ja maita ja vesilähteitä pilaantui ja ihmisiltä suljettiin pääsy kielletyille maille. 

Norialle tarinan myötä alati läheisemmäksi muuttuva Sanja selvittää Norian kumppanina menneisyyden salaisuuksia. Tytöt kaivavat entiselämän jäänteitä muovihaudasta hyödyntääkseen niitä uusien tarvikkeiden materiaalina. Samalla tytöt löytävät jotain kiinnostavaa, joka auttaa menneisyyden tapahtumien jäljille. Tytöt ryhtyvät varustautumaan salaiselle retkelle menetetyille maille. Herää toivo ja suuren seikkailun sekä pelastuksen mahdollisuus. Toivo ei saa lunastusta ja toivon tilalle astuu pettymys. Pettikö Sanja Norian?

Tätä kirjaa lukiessani kiinnitin tavallista enemmän huomiota tunteisiin, joita tarina minussa herätti. Pohdin ylipäätään sitä minkälaisia tunteita toivon kirjan minussa nostattavan tai toisaalta mitä tunteita en haluaisi itse valitsemani lukukirjan takia kokea. Aloitin kirjan lukemisen marraskuussa, mutta pätkän luettuani totesin, että arjen harmauden ja loskan keskellä minulla ei ole voimavaroja tätä lukea, silti haluan hienolta vaikuttavan kirjan lukea ja päätin siirtää lukemisen kesälomalle.

Tällaiset scifi-dystopiat nostattavat minussa ahdistusta. Sen teki myös Teemestarin kirja. Sen skenaario on aivan liian todennäköinen. Lisäksi tarina oli varsin surullinen. Tämän kirjan kohdalla tunnesaldo muodostui siitä, että jouduin maksamaan ahdistuksena ja surullisuutena hinnan siitä, että saatoin lukea ylevöittävän hienoa ja särötöntä tekstiä ja eheän tarinan. Vaikka kirja on hieno, minulla tunnesaldo jäi kuitenkin vähän miinuksen puolelle. Ehkä muut lukijat eivät ole yhtä herkkiä ja voivat nauttia kauniisti soljuvasta ja puhuttelevasta tekstistä minua paremmin. Minä etsiydyn mieluummin vähän valoisampien tarinoiden pariin.

Kenelle: Hienoista tarinoista pitävälle.

Kirja: Teemestarin kirja
Kirjailija: Emmi Itäranta
Julkaisuvuosi ja kustantaja: 2012, Teos
Formaatti: Kovakantinen kirja
Mistä hankittu: Äidin kirjahyllystä


maanantai 6. heinäkuuta 2015

Ehkä rakkaus oli totta on täynnä toivoa

Aina joskus kirjojen henkilöitä ja maailmaa jää kaipaamaan kuin todellisen maailman henkilöitä. Kirjan kansien sulkeuduttua on onnellinen, mutta haikea olo. Olisi niin mukava saada jatkaa seurustelua tarinan ihmisten kanssa ja tietää kuinka kaikki jatkuu. Sellainen kirja on Sadie Jonesin Ehkä rakkaus oli totta.

Tarina sijoittuu1970-luvun Englantiin ja Lontoon teatterimaailmaan. Kirjan päähenkilö on puoliksi puolalainen Luke Kanowski, jonka nuoruutta varjostaa äidin mielisairaus ja vastuuton juoppo isä. Luke huolehtii äidistään ja isästäänkin, ja olisi voinut kasvaa paljon rikkinäisemmäksikin. Kiire päästä pois Sestonista isompiin ympyröihin on kova. Luken on helppo hypätä Paulin ja Leighin kyytiin, kun he eräänä päivänä kysyvät Lukelta reittiä pois Sestonista.

Luke asettuu Lontooseen ja solahtaa teatterin maailmaan. Hän on rehellinen ja avoin ja vetoaa naisiin. Samaan aikaan hän on raskaan nuoruuden haurastuttama. Hänessä ilmenee myös muita kykyjä. Luke rakastuu narsistiäidin kovassa otteessa varttuneeseen Ninaan ja heidän seurustelunsa limittyy kirjan laajempaan tarinan kaareen. Kirjassa rakastutaan ja erotaan useaan otteeseen, mutta yksi rakkauksista on kevyt kuin höyhen ja raskas kuin synnnin taakka. Se on myös sellainen, joka pakottaa Luken kohtaamaan omat haavansa.

Kirjan henkilöt ovat toden tuntuisia. Jokainen heistä on tunnistettavissa ja on helppo ymmärtää miksi heistä on tullut sellaisia kuin he ovat. Vaikka jokainen on omalla tavallaan elämän kolhima ja menneisyyden tapahtumien arpeuttama, yksikään heistä ei ole paha. Kirjan viesti taitaakin olla, että me kaikki voimme haavoistamme huolimatta olla hyviä ihmisiä ja kaikki voi päättyä hyvin. 

Teatterimaailma on kertomukselle kiehtova näyttämö, jossa kirjan tarina ja henkilöt heräävät henkiin. Ei sen enempää. 

Minun mielestäni Ehkä rakkaus oli totta on erinomainen lukukirja. Se on helppo, mutta syvällinen ja antaa toivoa olematta kuitenkaan naivi. Se sopii arjen pyörityksen lomaan kiireen keventäjäksi tai kesäpäivän nautinnoksi laiturin nokkaan. Sadien Jonesilla on psykologista silmää ja hän on erinomainen kertoja.

Kenelle: Teatterista, 1970-luvusta ja rakkaustarinoista pitävälle.

Kirja: Ehkä rakkaus oli totta
Kirjailija: Sadie Jones
Julkaisuvuosi ja kustantaja: 2015, Otava
Formaatti: Kovakantinen
Mistä hankittu: Lainattu äidiltä


maanantai 22. kesäkuuta 2015

Akateemisen ratsastustaiteen moderni perusteos

Ratsastus on siitä erikoinen laji, että lajin perusperiaatteet ovat vuosisataisia, mutta niistä versoaa lukuisia koulukuntia ja suuntauksia. Tanskalainen Bent Branderup edustaa akateemista ratsastustaidetta, jota myös klassiseksi tai barokkiratsastukseksi kutsutaan. Cadmos-kustantamo julkaisi viime vuonna englanniksi Branderupin teoksen Academic art of riding. Kirjaa voi tituleerata lajin moderniksi perusteokseksi.

Branderupin osaaminen perustuu eurooppalaisille hevosperinteille. Hän kiersi nuorena miehenä ympäri Eurooppaa eurooppalaisia hevosperinteitä kartoittaen. Suurimman osan opeistaan hän omaksui kuitenkin etelässä, lähinnä espanjalaisilta mestareilta. Tavallaan kirja onkin mainio tilaisuus saada yhteys etelän suuriin edesmenneisiin mestareihin kuten Don Alvaro Domecq Diaziin tai Nuno Oliveiraan. Mainitseepa hän ihanteidensa joukossa myös erään elävän tähden Salvador Sanchezin, jonka suvun tallilla ja hevosnäytöksessä minulla oli kunnia vierailla keväällä.

Akateemisen ratsastuksen tavoitteena on hevosen ja ihmisen harmooninen suhde ja vähäeleinen ratsastaminen. Branderupin hieno ajatus on "Two spirits must want to do what two bodies can." Hevosta ei voi pakottaa tekemään asioita, rankaiseminen ei tuota luottavaista ja rauhallista kumppania, vaan voidakseen kouluttaa hevosta ratsastajan tulee voittaa hevosen ystävyys. Branderup korostaa, että oikotietä onneen ei ole ja hevosen kouluttaminen vaatii aikaa. Koska hevonen on omistajansa peili, omistajan tulee itse olla henkisesti tasapainossa ja hyvinvoiva. Minua kiehtoo akateemisessa ratsastuksessa sen esteettisyys ja hienovireisyys. Hevosten ja ratsastajien ulkonäkö ja varusteet sekä ulkoiset puitteet toteuttavat kauneuden ihannetta. 

Kirjassa esitellään peruselementtien, kuten tasapainon, tempon ja tahdin lisäksi ratsukon "akateemiset portaat". Ensimmäisellä askelmalla on maasta käsin työskentely, jota tässä tyylisuunnassa hyödynnetään paljon. Siitä askelmat etenevät juoksutuksen ja selkään menon kautta varsinaisiin koululiikkeisiin. Niistä avo- ja sulkutaivutus tulevat kuvaan ensimmäisten joukossa. Ne ovat hevosta voimistavia ja kokoavia perusharjoituksia. Liikkeet vaikeutuvat ratsukon edistyessä aina piaffiin, piruetteihin ja passageen saakka ja ylimmillä askelmilla ovat erilaiset hypyt ja liikkeet, joissa hevosen paino on kokonaan takajalkojen varassa. Kruununa on capriole, jossa hevonen on kokonaan ilmassa ja ikäänkuin potkaisee taaksepäin. Näihin liikkeisiin yltävät harvat. Tunnetuimpina tietysti Wienin espanjalaisen ratsastuskoulun ratsukot.

Minua akateemisessa ratsastuksessa ja Bent Branderupin lähestymistavassa kiehtoo moni asia. Ihan ensimmäisenä kolahtaa kuitenkin ajatus "Horse is not made for the art of riding but the art of riding is there for the horse." Itsekin olen joskus pohtinut kouluratsastuksen mielekkyyttä hevosen kannalta. Branderupin systeemissä jokaisella liikkeellä on tarkoituksensa. Ne kehittävät hevosen lihaksistoa, notkeuttavat ja parantavat sen tasapainoa eli edistävät hevosen hyvinvointia. Esimerkiksi piaffia ei tehdä sen näyttävyyden vuoksi vaan liikkeen voimistavuuden ja hevosen taidokkuuden parantamiseksi. Espanjalainen käynti on Branderupin mukaan turha liike, josta voi pikemminkin koitua hallaa. 

Suomessa tavallinen ratsastuskoulun oppilas ei akateemisen tai klassiseen ratsastukseen tai sen ihanteisiin törmää. Vaikka karuus ja karski hevosten ja ratsastuskouluoppilaiden käsittely on vuosikymmenten myötä vähentynyt, yleensä Suomen ratsastuskouluissa opetetaan vahvojen apujen ja hevosen ohjan ja pohkeen väliin pakottamiseen perustuvaa ratsastusta. Istunnan hiomiseen eli ratsastuksen perustan rakentamiseen on niukasti mahdollisuutta. Hevosen rankaisemista käytetään edelleen yleisesti. Omalle kohdalle on sattunut  tapaus, jossa laatutallin huippuopettaja heräteli laiskaa ratsuani pitkällä raipalla maasta käsin hevosesta kiinni pitäen ja sitä lautasille roimien. Minä istuin selässä, kun hevonen pomppi ympäriinsä raippaa väistäen. Neuvo, jonka sain oli: "Pidä kiinni!" Suomen ratsastajainliittoa tämä tapaus ei kiinnostanut, mutta itse totesin, että vastaaviin tilanteisiin täytyy olla pehmeämpiäkin keinoja. Siitä lähti oma polkuni kohti erilaista, keveämpää ratsastamista ja tämän kirjan lukeminen oli osa sitä.

Branderupin teos on huolellisesti valmisteltu ja toimitettu. Siitä puuttuu nykykirjojen kiireisyyden tuntu. Sen sijaan sen tekstit ja kuvat on tehty pieteetillä ja hakemisto on kattava. Ratsastusta ja hevosen liikkeitä on aika hankala kuvata sanoin, liikkuva kuva toimii paljon paremmin. Branderup on kuitenkin onnistunut hyvin ja tekstit ovat johdonmukaisia. 

Kenelle: Ratsastuksesta hevosen hyvinvoinnin ylläpitäjänä ja taidemuotona kiinnostuneelle.

P. S. Katariina Albrecht selvittää blogikirjoituksessaan hienosti ratsastuksen historiaa ja ratsastuksen eri muotoja. Hän asemoi myös Bent Branderupin akateemisen ratsastustaiteen eri oppien jatkumoon http://ratsailla.blogspot.fi/2013/10/klassinen-ratsastus-akateeminen.html?m=0. 

Kirja: Academic Art of Riding
Kirjailija: Bent Branderup
Julkaisuvuosi ja kustantaja: 2014, Cadmos
Formaatti: Kovakantinen kuvakirja
Mistä hankittu: Amazonista


Tässä vielä kuva Fuengirolasta Sanchezin suvun kartusiaanihevosnäytöksestä keväältä 2015. 

Tuulisen saaren ihan kiva kirjakauppias

Jotkin kirjat vaan ovat kummallisia väliinputoajia. Hetkittäin ne vetävät kivasti ja antavat odottaa jotain kihelmöittävää pätkää ja toisena hetkenä ne sitten eivät ole juuri satunnaista blogitekstiä kummempaa luettavaa. Gabrielle Zevinin Tuulisen saaren kirjakauppias oli juuri tällainen kirja.

A. J. Fikry on nuori turhaantunut leski, joka on ajamassa elämäänsä karille. Hän pitää kirjakauppaa syrjäisellä saarella, joka hiljenee aina turistikauden jälkeen. Sitten tapahtuu jotain odottamatonta, joka saa A.J.:n elämänhalun palaamaan ja tarinan kaaren kohoamaan. Tapahtumiin liittyy lapsi ja nainen. Ja jo siinä olisi ollut kerrakseen ja tarina olisi voinut kiertyä näiden ympärille. Kuvaan liittyy kuitenkin uusia ihmisiä ja uusia yllättäviä käänteitä.

Se oli kirjassa mukavaa, että se käsitteli kirjoja ja kirjailijoita. "Kerro minulle lempikirjasi, niin tiedän sinusta kaiken tarpeellisen", olisi voinut olla päähenkilön repliikki. Kirjan olemus ja sen eri muodot, novellit, pitkät romaanit, E. A. Poen nuoruuden teoksen harvinainen ja kallis nide, sähköisen kirjan tuleminen saivat kaikki osansa. Tarina jätti valoisan kuvan kirjan tulevaisuudesta.

Todellisia herkkupaloja en tekstistä lopulta löytänyt. Kirja oli ihan mukava. Se oli myös myönteinen ja naivi, muttei kuitenkaan yhtä fiksulla ja kihelmöittävällä tavalla kuin ranskalaiskirjailijoiden vastaavat. Mieleen tulee esimerkiksi Muriel Barberyn Siilin eleganssi, joka oli myönteinen, naivi ja fiksu yhtä aikaa, niin kuin Amelie-elokuvakin. Leppoisaa kesälukemista tämä kuitenkin oli.

Kenelle: Kesälomalaiselle tai kirjoista pitävälle lukiolaiselle.

Kirja: Tuulisen saaren kirjakauppias (The storied life of A. J. Fikry, suom. Tero Valkonen)
Kirjailija: Gabrielle Zevin
Julkaisuvuosi ja kustantaja: 2014, Gummerus
Formaatti: Kovakantinen
Mistä hankittu: Saatu joululahjaksi





torstai 18. kesäkuuta 2015

Säihkyvässä maailmassa naisartisti häviää aina

New Yorkin taidesosieteetissä Harriet Burden on miehensä Felix Lordin varjo. Tosiasiassa Harrietillä olisi paljon sanottavaa. Hän lukee filosofista kirjallisuutta ja on kiinnostunut ilmiöistä. Kukaan ei kuitenkaan vaivaudu kuuntelemaan, toisin kuin hänen miestänsä. Harrietin taiteilijaura hyytyy kuuluisan galleristimiehensä menestykseen. 

Miehensä kuoleman jälkeen Harrietista tulee Harry. Hän haluaa paljastaa taidepiirien mädännäisyyden ja osoittaa, että mikäli hän olisi ollut mies, hänen taideteoksensa olisi otettu vakavasti ja hän olisi ollut menestyvä taiteilija.  Harriet ryhtyy monimutkaiseen operaatioon, jossa hän käyttää miespuolisia sijaistaiteiteilijoita oman taiteensa esittelyyn ja kuvittelee saavansa revanssin.

Kukin bulvaani on tarinan arvoinen samoin kuin jokainen sivuhenkilö. Juoni kiertyy auki Harryn muistikirjojen ja sivuhenkilöiden kirjoitusten, muistiinpanojen tai tapahtumista esittämien kertomusten kautta. Jokainen heistä kertoo tarinaa vähän eri näkökulmasta ja omalla kertojanäänellään. Tämä rakenne oli aluksi varsin yllättävä ja hetken verran olin ymmällään, että kuka kirjan päähenkilö oikein onkaan. Koska päähenkilön omat muistiinpanot kirjaimilla erotetuissa muistikirjoissa muodostivat tarinan rungon, mieleen tuli rakenteeltaan samanhenkinen Doris Lessingin Kultainen muistikirja.

Kirja provosoi miettimään piilorakenteita, jotka suosivat miessukupuolta samoin kuin naisen suhteellisen ahdasta liikkumavaraa naisena olemisessa. Moni kirjan henkilöistä on sukupuolirooliltaan hämärtynyt tai monisuuntainen. Kukaan ei taida olla perinteisessä mielessä kovin normaali ylipäätään ja se on virkistävää.

Tarina päättyy päähenkilön kuolemaan. Sairastuminen ja kuoleman odotus on kuvattu eri kertojaäänillä yksityiskohtaisesti. Vaikka sitä lukiessa karmaisi, samaan aikaan kuvauksen lukeminen nostatti suurta kiitollisuutta omaa elämää ja rakkautta läheisiä kohtaan. Samaa mekanismia taitaa noudattaa tiibetinbuddhalainen kuolemameditaatio. Mutta mikä funktio niin yksityiskohtaisella kuolemanodotuskuvauksella oli tarinan kokonaisuudessa, sitä en ehkä täysin ymmärrä.

Luin kirjaa vartin pätkissä junamatkoilla. Se olisi ansainnut enemmän. Pitkä viiteluettelo filosofiseen kirjallisuuteen kertoo, että kirjasta löytyy lisää tasoja. Minä raapaisin omassa lukukokemuksessani vain pintaa. Mutta tarina oli ihan mukiinmenevä.

Kenelle: Taide- ja filosofianörtille, joka ei kavahda feminismiä.

Kirja: The Blazing World (suomennettuna Säihkyvä maailma)
Kirjailija: Siri Hustvedt
Julkaisuvuosi ja kustantaja: 2014, Sceptre
Formaatti: Kindle E-kirja
Mistä hankittu: Amazonista



torstai 9. huhtikuuta 2015

Apuja työnteon tapojen muuttamiseen

Parjatun Pekka Himasen Sinisen kirjan mukaan Suomi menettää vuodessa mielenterveyden ongelmien ja töpahoinvoinnin takia sairauspoissaoloina ja menetettynä työpanoksena 10 miljardia euroa. Työ on isossa muutoksessa. Teollinen työ on muuttunut ajatustyöksi, digitalisaatio on tullut arkeen ja jatkuva tehostaminen aiheuttaa kiirettä, kaaosta ja stressiä. Saku Tuominen ja Pekka Pohjakallio ovat Työkirjassaan paneutuneet vastaaman modernin työn haasteisiin ja esittävät keinoja työntekemisen tapojen parantamiseen.

Työkirja kartoitaa ensin työntekemisen historiaa ja nykyhetkeä sekä ottaa katsauksen tulevaisuuten. Selkeä johtopäätös on, että työn tekemisen tavat eivät ole pysyneet muutoksen kelkassa. Leimaamme edelleen kellokorttimme, vaikka ajan mittaaminen ei kerro mitään siitä paljonko saimme töissä päivän mittaan aikaiseksi. Teemme työtä työpaikalla toimistossa, vaikka sen tekeminen voisi olla tehokkaampaa kotona, kirjastossa tai kahvilassa. Myös työntekemisen pitäisi siirtyä tähän päivään. Pääosa kirjasta valottaa havaintoihin ja tutkimuksiin perustuen mitä voisimme tehdä toisin.

Kirja tarjoaa kaksi työkalua tai mallia työntekemisen muuttamiseen: 925-timantin ja 1234-portaat. Näistä ensimmäinen on kehitetty innostavan ja aikaansaavan työkulttuurin aikaansaamiseksi. Timantin muodostavat merkitys, roolit, työtavat, ilo ja elämä. Näiden huippuunsa virittämistä avataan amerikkalaisten tutkijoiden ja yrityskonsulttien selvitysten sekä yritysesimerkkien perusteella. 

Jos 925-timantti jää vähän höttöiseksi, niin 1234-portaat sen sijaan ovat timanttia. Toistan tässä perusteet:
1. Valitse hyvissä ajoin ennen deadlinea asia, jonka ratkaiseminen tai edistäminen toisi sinulle ison helpotuksen, jemmaa se mieleesi ja muhita sitä kaikessa rauhassa, lenkkeile ja nuku sen kanssa, kunnes vähän ennen deadlinea työstät sitä normaaliin aktiiviseen tapaan valmiiksi. Muhitus on siinä vaiheessa tehnyt tehtävänsä ja ongelma ratkennut tai ainakin höllentynyt.
2. Pura työtehtävät kuormittamasta mieltäsi listalle. Listaa nopeasti hoidettavat asiat erikseen ja vie suuremmat asiat suoraan kalenteriin ja varaa niille aika (ks. kohta 3). Hoida nopeita asioita erilaisissa aikaraoissa. Hyödynnä kaikki raot.
3. Priorisoi kolmen asian joukoissa. Poimi isompien työtehtävien joukosta maksimissaan kolme asiaa, jotka aiot hoitaa käsillä olevan päivän, viikon tai kvartaalin aikana. Priorisoi ja suunnittele aktiivisesti koko ajan.
4. Neljä proaktiivista työtuntia, jolloin teet työtäsi herpaantumatta ja huippu-urheilijan tehoilla ja fokuksella riittää per päivä. Loput voi käyttää pakolliseen sälään ja säätämiseen. Valmistaudu neljään tehotuntiin kuin huippu-urheilija suoritukseensa.

Kirjan kaksi viimeistä osiota, muutosta ja tapojen juurruttamista sekä työnteon muuttamisen vinkkejä koskeneet osat tuntuivat vähän päälleliimatuilta. Tai sitten olen vain jo kertaalleen tankannut samaa tietoa ja samoja opuksia kuin ne, joihin muutoksen juurruttamisen osio perustui. Monet kirjan loppuosan vinkeistä olivat tuttuja ja jotkut lapsellisia, joukossa kuitenkin pari kivaakin, kuten kootkaa työpaikallenne lemmikkiseinä lemmikkieläinten kuvista ja pitäkää rusettilounas eli lounasseuran valinta rusettiluistelutyyliin. Aika paljon pitää muuttua, että virastossa järjesttäisiin vuoden huonoin slide -kilpailu, vaikka huonojen slidien parantamiselle olisi kyllä pohjattomasti tilaa.

Kirja on ihan hyvä ja tulee käytännön tarpeeseen. Monien varsinkin työajan käyttöön liittyvien muutosten edessä on nykyinen työaikalainsäädäntö. Tähän puuttui myös vastikää julkaistu Jukka Ahtelan SITRAlle valmistelema selvitys. Itse aion ottaa kirjan ehdotuksista käyttöön 1234-portaat. Oli myös kiva huomata, että aika monet kirjassa käsitellyt käytännöt minulla jo ovatkin hanskassa. Esimiehelle kirja antaa ajattelemista ja virittää innostusta tekemään asioita toisin ja toimimaan muutoksen esimerkkinä. Koska oma organisaatio on juuri nyt isossa myllerryksessä ja lopputuloksesta ei ole muuta tietoa kuin, että se tuskin on työntekijälle nykyistä otollisempi, luin tätä kirjaa himpun verran kyynisten linssien läpi, mikä on hyvä huomioida, kun yllä kirjattua lukee. 

Kenelle: Esimiehelle ja työtä tekevälle, muttei ihan pienessä organisaatiossa.

Kirja: Työkirja - Työelämän vallankumouksen perusteet
Kirjailija: Saku Tuominen ja Pekka Pohjakallio
Julkaisuvuosi ja kustantaja: 2012, WSOY
Formaatti: Pokkari
Mistä hankittu: JET-kurssin kirjatorilta



keskiviikko 8. huhtikuuta 2015

Tasapainoinen kuvaus sodan ajan Risto Rytistä

Sakari Virkkusen presidenttikirjojen sarjan viides, Risto Rytiä käsittelevä osa keskittyy sotavuosiin 1939-1944. Nuoren neron, Risto Rytin nousua talouselämän ja politiikan huipulle sivutaan vain johdannossa. Kirjassa keskitytään hahmottamaan Rytin toimintaa ja ajattelua sodanajan presidenttinä. Teos kuvaa selkeästi ja tiiviissä muodossa Suomen karmaisevaa asemaa kahden pahan, Natsi-Saksan ja kommunistisen Neuvostoliiton välissä maailmanpolitiikan myrskyvuosina. Oman höysteensä vaikeuksiin tuovat länsimaat, Iso-Britannia ja Yhdysvallat sekä naapurimaa Ruotsi. Henkisesti Suomi lukeutui niiden joukkoon, mutta myös ne hämmensivät maailmanpoliittista soppaa ja vaikuttivat Suomen asemaan sekä suoraan että välillisesti. Poliittisella johdolla oli valittavanaan pääsääntöisesti vain huonoja ja vielä huonompia vaihtoehtoja. 

Vaikka muutakin on esitetty, Ryti ei näyttäydy tässä kirjassa saksanmielisenä. Saksan liittolaisena Suomi pysyi pakon edessä, sillä Saksa tarjosi kipeästi tarvittua sotilas- ja elintarvikeapua. Kesällä 1944 Rytin von Ribbentropin kanssa solmima sopimus, jonka mukaan Suomi edelleen taisteli Saksan rinnalla eikä aikoisi tehdä erillisrauhaa NL: n kanssa oli sekin pakon sanelema, vaikka Saksan sotaonni oli jo kääntynyt ja NL aloittanut rauhantunnustelut Suomen kanssa. NL vyörytti joukkojaan Kannaksella ja Helsingin arveltiin tulevan vallatuksi heinäkuussa. Samaan aikaan oli ilmassa myös mahdollisuus, että Saksa valtaisi Helsingin, jos se ottaisi nokkiinsa Suomen pyrkimyksistä irtautua sodasta. Ryti uhrasi tulevaisuutensa tekemällä sopimuksen Ribbentropin kanssa omissa nimissään, näin varmistaen Saksan sotilasavun Kannakselle ja ruokatoimitusten jatkumisen. Tämä oli kaksinaamaista pelaamista, mutta mitä muuta kahden pahan välissä oman maan säästämiseksi olisi voitu tehdä. Rytin kannalta seuraukset olivat tunnetut: sotasyyllisyys, vankeus ja sittemmin kansakunnan marttyyrin ja sankarin asema. 

Siinä missä Kekkosta leimasi opportunismi ja energisyys, Paasikiveä pessimismi ja poliittinen taituruus ja Mannerheimia kurinalaisuus ja keikarimaisuus, Rytiä voi ajatella tämän kirjan perusteella luonnehtineen pidättyvyys, niukkahenkisyys ja asiakeskeisyys. Häntä ei voi sanoa sosiaaliseksi, vaan asiat tulivat ensin. Ihmissuhteiden hoitoon häneltä ei liiennyt aikaa eikä tarmoa, elleivät isänmaan asiat niin vaatineet. Tunteitaan hän ei esitellyt eikä hänellä ollut erikoisia tapoja. Ryti oli viileä, etäinen, säntillinen ja maansa asiolle omistautunut, ja vaimonsa tavoin fatalisti. Tätä kuvaa hyvin se, kuinka Rytit Helsingin pommitusten aikaan tuskin vaivaantuivat väistymään ikkunan ääreltä turvallisempia tiloja kohti, kun väestö istui pommisuojissa.

Jos ei ollut helppo Paasikiven ja Mannerheimin suhde, ei sitä ollut liioin Rytin ja Mannerheimin suhde. Rauhanneuvottelujen ja Mannerheimin prsidenttiyden jo sarastaessa vuonna 1944 Ryti suomi Mannerheimin mielialojen vaihtelevuutta "Mannerheim ajattelee liiaksi omaa nekrologiaan ja sitä, missä valossa hän tulee esiintymään jälkimaailmalle." Myös Rytin ja Kekkosen suhde oli Kekkosen puolelta katkeruuden sävyttämä, olihan Kekkonen työnnetty syrjään. Ryti vaikutti sodan loppua kohti kuitenkin tunnustavan yritteliään Kekkosen kyvyt.

Silmiinpistävää tässä poliittisessa aikakaudessa on jälleen se, että naisilla ei vaikuttanut olevan tehtävää eikä asemaa jatkosodan politiikan ytimessä muutoin kuin miesten tukijoina, kumppaneina ja taustajoukkoina. Virkkunen viittaa kyllä muutamaan otteeseen Sylvi-Kyllikki Kilven, sosiaalidemokraattien kansanedustajan sanomisiin, mutta kaikki määräävissä poliittisissa asemissa olleet kirjassa käsitellyt henkilöt olivat miehiä. Tänä päivänäkin ulkopolitiikan harrastus on miesvaltaista, vaikka tutkijoiden joukosta jopa julkisuudessa esiintyviä naisia löytyy. Mistäköhän mahtaa kiinnostuksen, pyrkimättömyyden tai pääsemättömyyden syy johtua? Politiikka ylipäätään on onneksi kuitenkin tasa-arvoistunut.

Nykypäivään verrattuna tiedonkulku ja päätöksenteko oli hidasta. Etenkin rauhantunnustelujen viestintä hallitusten välillä eteni kummallisia reittejä, diplomaattien ja erilaisten kätyreiden, lähinnä diplomaatteja tai hallituksia lähellä olleiden tiedotusvälineiden edustajien kautta. Se vaikutti virhealttiilta ja hitaalta. Päätöksiä tehtäessä asioita saatettiin keskusteluttaa ja hauduttaa päiviä ja viikkoja, mikä nykypäivän nopeaa reagointia vaativassa maailmassa tuntuu mahdottomalta. Usein myös pelattiin aikaa, mikä oli ja on normaalia. Toisaalta propaganda ja mielialojen seuranta olivat sodanajan arkipäivää Suomessakin.

Pidän Sakari Virkkusen tyylistä. Hän kuvailee kohdettaan asiallisesti, laajaan tietoaineistoon perustuen, valottaen aikakauden, päähenkilön ja presidentin toimikauden kannalta keskeisiä tapahtumia. Teksti on tarkoitettu tavalliselle tallaajalle eikä asiantuntijalle, mikä tekee siitä mukavaa lukea. Virkkusen presidenttikirjasarjan teoksissa on inhimillinen ote. Rytin kohdalla kuvaillaan hänen ja Gerda -vaimon läheistä suhdetta, Gerdan spiritismiharrastusta, kirjeenvaihtoa lasten, Niilon ja Henrikin, kanssa ja tyttären Evan lääketieteen opintoja. Hauska on kohtaus, jossa Ryti pysähtyy matkalla päämajaan Mikkeliin antamaan pojalleen Niilolle paketin, jossa on Gerdan pojantyttärellensä Helsingistä lähettämä potta, jollaisista Otavassa oli pulaa. Myös Rytien säntillinen elämäntapa etenkin ruoan ja säännöstelyn suhteen käy ilmi. Usea Rytien vieras toteaa Rytien tarjoilut niukaksi, suorastaan spartalaiseksi, vaikka samaan aikaan Mannerheim päämajassaan harrasti kulinaarisia nautintoja. Sundmalmiin, Helsingin ulkopuolella sijaitsevaan maapaikkaansa, Rytit sentään matkasivat säännöllisesti saadakseen lepoa sodan ja päätöksenteon rasituksilta.

Kenelle: Suomen presidenteistä, poliittisesta historiasta ja jatkosodan aikaisen Suomen tapahtumista kiinnostuneille.

Kirja: Ryti - Myrskyajan presidentti
Kirjailija: Sakari Virkkunen
Julkaisuvuosi ja kustantaja: 1985, Otavan presidenttisarjan viides osa
Formaatti: Kovakantinen
Mistä hankittu: Mummin kirjahyllystä


sunnuntai 29. maaliskuuta 2015

Korkealle kiipeämisestä ja sieltä laskeutumisesta

Carina Räihän Huipulta huipulle muuttuu entistä todemmaksi, kun uutisissa kerrotaan kirjaa lukiessani vuorikiipeilijä Samuli Mansikan menehtyneen Annapurnan rinteellä yli 7000 metrin korkeudessa. Maailman korkeimmilla vuorilla riski menettää terveytensä tai jopa henkensä on todellinen. Mutta huipulle ei pääse, jos sitä riskiä ei ota.

Carina Räihä halusi ottaa riskin. Hän kertoo kuinka hän kohtuullisen lyhyessä ajassa muuntautui leipääntyneestä pankkiirista unelmaansa toteuttavaksi vuorikiipeilijäksi. Urheilija ja kovakuntoinen Räihä oli ollut aina, mutta pyrkimys Everestille nosti treenin ihan toiselle tasolle. Mitä kylmempi ja huonompi ilma, sitä varmemmin hän oli ulkona harjoittelemassa. Myös vuoria hän oli valloittanut jo aiemmin, joten vihreä hän ei Everestille lähtiessään ollut.

Räihä kuvaa seikkaperäisesti Everestille nousun etenemistä samoin kuin siihen valmistautumista. Vatsataudit, ödeemat, vuoristotauti sekä kurkkutulehdukset tulevat tutuksi. Vuorille taidetaan nousta aika raihnaisena ja onnistuminen voi olla pienestä kiinni. Räihä pyrki huipulle ensimmäisenä suomalaisnaisena ja loppusuoralla kuin tyhjästä ilmestyi kilpailija. Tuntematon nuori nainen. Kahden, yhtä aikaa Everestille kiipeävän, Suomen ensimmäisen titteliä tavoittelevan naisen asetelma saa kirjassa melko paljon huomiota. Onneksi Räihä kuitenkin kuvaa myös varsinaisen huiputuksen ja koko Everestin valloituksen vaikeimman osuuden eli laskeutumisen seikkaperäisesti. Vaikka Räihä jatkuvasti korostaa, ettei halunnut uhrata nousuun terveyttään, hän vaikutti laskeutumisen jälkeen olevan juuri ja juuri elävien kirjoissa ja häntä väkisin hereillä pitänyt ja syömisestä ja juomisesta huolehtinut kanssakiipeilijä ehkä jopa pelasti hänen henkensä. Nousun jälkeiset kuukaudet hän käytti hitaaseen palautumiseen ja alkueläintartuntojen taltuttamiseen.

Minua kiinnostaa mikä ajaa ihmisiä äärimmäisiin suorituksiin ja kuinka he niitä tekevät. Samuli Mansikan mainitaan lehtijutuissa rakastaneen vuoria. Räihän tarinasta sama ei käy ilmi ja Aconcaguan valloitusta hän kuvaa uuvuttavana, pitkäpiimäisenä kivikasan kipuamisena. Räihä vaikuttaa enemmän henkilöltä, joka nauttii äärimmäisistä pinnistyksistä ja omien rajojensa koettelusta ja Everest-haaste sattui tarjoamaan oikeanlaisen yhdistelmän haasteita ja asioita, joista Räihä piti. Olihan myös pankkiura vaatinut äärimmäisiä pinnistyksiä ja samanlaisia ominaisuuksia. Oli kiinnostavaa lukea tämän, pakko myöntää, vähän itseni kaltaisen, suorittajan elämänmuutoksesta ja siitä kuinka hän herää siihen, että taitaa suorittaa pikemmin muiden kuin omia unelmiaan. Hän riuhtaisee itsensä irti ja luo omat unelmansa, joita ryhtyy suorittamaan. Sen verran järjestelmällisesti hän ryhtyy Everest-projektia toteuttamaan. 

En olisi halunnut tutustua pankkiiri Carina Räihään, mutta sen sijaan tutustuisin mielelläni vuorikiipeilijä Carina Räihään. Onhan minullakin joitain kivikasaunelmia. Myös se, että neljänkympin rajapyykin ylittänyt nainen tekee näin hurjia fyysisiä suorituksia on upea esimerkki. Päiväkirjamainen teksti toi kirjoittajan lähelle, mutta kärsi toistosta, jota hyvä toimituksellinen työ olisi helposti auttanut.

Kenelle: Vuorikiipeilystä, omien rajojen koettelusta, päämäärien saavuttamisesta ja oman elämän muuttamisesta kiinnostuneille

Kirja: Huipulta huipulle - Elämänmuutos ja Everest
Kirjailijat: Carina Räihä
Julkaisuvuosi ja kustantaja: 2010, Tammi
Formaatti: Kovakantinen
Mistä hankittu: Lainattu vuorikiipeilyä harrastavalta ystävältä



sunnuntai 18. tammikuuta 2015

Tarkkanäköinen ja ahdistava He eivät tiedä mitä tekevät

Jussi Valtosen vuoden 2014 Finlandian voittanut romaani He eivät tiedä mitä tekevät on polveileva ja monitasoinen kertomus lähitulevaisuudesta, jossa ihminen on jo hävinnyt pelin teknologialle ja rahan vallalle. Parinkymmenen vuoden välein massoina maasta ylös kaivautuvat kaskaat ankkuroivat kahdelle mantereelle sijoittuvan kertomuksen ihmisestä riippumattomaan luonnon jatkuvuuteen. Päähenkilöt ovat amerikkalainen neurotieteilijä, tutkija Joe Chayewski, suomalainen Alina, Joen entinen vaimo, ja heidän poikansa Samuel. Kirjan ydin on kertomus amerikkalaisen miehen ja suomalaisen naisen rakastumisesta, erosta, selviytymisestä ja siitä minkälaista on kasvaa isättömänä poikana.

Kirjan ydintarinan ympärille siroaa iso joukko tärkeitä ja kiinnostavia teemoja, joita Valtonen sujuvalla ja toteavalla kerronnallaan syöttää lukijalle tiheänä jatkumona: Suomi ulkopuolisen silmin, myytti työteliäistä suomalaisista, Suomen keskusteluköyhä yhtenäiskulttuuri, suomalaisen akateemisen maailman umpeutuneisuus, kunnianhimottomuus ja jälkeenjääneisyys, naisen asema, uskonto ja uskonnottomuus, eläinkokeiden eettisyys, akateemisen tutkimuksen laadun ja tutkimuksen julkaisujärjestelmän rapautuminen, ihmisen pohjaton ahneus ja optimoinnin halu, ekoterrorismi "...koska maapallo on syösty ekokatastrofiin, nyt on oikeutettua tehdä mitä tahansa".

Monen muun havainnoitsijan tavoin Valtonen tarttuu siihen kuinka ihminen on menettämässä yhteytensä toiseen ihmiseen ja sen on korvaamassa teknologian tuottama virtuaaliyhteys. Eräällä multikorporaatiolla on uusi mobiililaite iAm, joka mahdollistaa jatkuvassa neuroXperience-tilassa olemisen. Irti todellisuudesta ja kiinni virtuaalitodellisuudessa, joka suoraan käyttäjän hermostoon kytkettynä ON todellisuus. Samaa reittiä kaupataan neuroXperienceen liittyvät tuotteet ja tuodaan näkökenttään räätälöity viihde. Viihde tykitetään suoraan suoneen - ei, kun - neuroverkkoon. 

Suuryhtiöiden ja rahan valta saa huutia. Ahneus on syrjäyttänyt moraalin ja lääkeyhtiöt tehtailevat ja pimittävät uusien lääkkeiden kehittämiseen ja testaamiseen tarvitsemiaan tutkimustuloksia. Uusilla psyykeen vaikuttavilla lääkkeillä, kuten älyä buustaavilla aineilla, on kysyntää. Yhtiöille on luvallista pimittää tuloksiansa tai manipuloida tutkimustulostensa arvostusta rahalla. Tutkimuksissa käytettävät koe-eläimet ovat vain rahanteon välikappaleita. Ydinkysymyksiin kuuluu, että onko kaikki se, mikä on laillista, myös moraalisesti oikein ja sen peilikuvana kysymys, että onko kaikki se, mikä on rikollista, aina moraalisesti tuomittavaa.

Tartuin kirjaan isolla innolla ja suurin odotuksin. Alku olikin palkitseva ja tarina imaisi kunnolla mukaansa. Suomen tarkastelu ulkopuolisen silmin oli herkkua luettavaa. Nurkkakuntaisuuden, akateemisen maailman umpeutuneisuuden jakunnollisen keskustelun puutteen kuvaus oli kovin toden tuntuista. Kirjasta tekee erityisen arvostettavan kuvaus tieteellisen maailman toiminnasta, sen nurjista puolista sekä neurotieteen korkealaatuisesta istuttamisesta tarinaan. Ihmisen mielen toiminnan ja manipulaatiomahdollisuuksien kuvaus tekee tarinasta kuuman. Ovathan aivot, mieli ja neuropsykologia edelleen hoteinta hottia. Myös kirjan nimiteeman kuljetus vähän eri muodoissaan oli omaa luokkaansa. Ihmiset eivät esimerkiksi voi vaikuttaa kulutuspäätöksillään, koska heillä ei ole kaikkea valintapäätöksien kannalta oleellista tietoa yritysten kertoessa vain haluamansa tiedon. Vastaavasti lääkefirmat voivat pimittää oleellista tietoa ja houkutella ihmisiä asiakkaikseen vaikka terveytensä uhalla. He - ihmiset -eivät siis tiedä mitä he tekevät. Epäsymmetrisen informaation tematiikan kohdalla Valtonen nousee vuonna 2001 aiheesta Nobelin palkinnon saaneiden Akerlofin, Spencen ja Stiglitzin harteille.

He eivät tiedät mitä tekevät on hieno ja pelottava kuvaus siitä mihin olemme menossa ja missä osin jo olemme. Käykö lopulta niin, että luovumme mukavuuden ja viihteen tarpeessamme halustamme ajatella ja meidät valjastetaan digitaalisin ja neurokemiallisin keinoin palvelemaan markkinamiehiä ja rahanahneita sijoittajia? 

Tarina on kerrottu selkeällä, toteavalla ja jotenkin tunteettomalla kielellä ja ehkä juuri se saa lukijan tuntemaan paljon. Eikä vähiten ahdistusta. Olen kaikkea muuta kuin luddiitti, mutta se dystooppinen maailma, jonka He eivät tiedä mitä tekevät kuvaa on ahdistava ja pelottava. Siitä huolimatta tämä on yksi vaikuttavimpia aikoihin lukemiani opuksia. 

Kenelle: Polveilevista tarinoista, runsaasta tiedosta ja tieteestä pitäville.

Kirja: He eivät tiedä mitä tekevät
Kirjailijat: Jussi Valtonen
Julkaisuvuosi ja kustantaja: 2014, Tammi
Formaatti: Kovakantinen
Mistä hankittu: Saatu joululahjaksi