Ksenofon oli ateenalainen sotilas ja hevosmies (syntynyt n. 430 ekr.). Kaksiosaisessa kirjassaan Ksenofon jakaa käytännön hevosmies- ja ratsastustaitoja ja antaa vinkkejä ratsuväenkomentajalle.
Taitonsa Ksenofon oli hankkinut ulkomailla, taistelemalla persian prinssin Kyyroksen joukoissa. Hänen ei mainita palvelleen ratsuväessä Ateenassa vaan persialaisten joukkojen jälkeen spartalaisten ratsuväessä. Ateenan seutu on vuoristoista ja hevosten ratsuväkikäytöllä ei ollut Ateenassa pitkää perinnettä. Hilla Halla-Ahon jälkisanojen mukaan kunnollinen ratsuväki Ateenaan perustettiin vasta vuoden 450 ekr tienoilla. Ksenofonin aikoihin Ateenan ratsuväen vahvuus oli noin tuhat ratsukkoa.
Ksenofon tähtäsi ohjeensa ateenalaisille ja osittain ohjeet ovat rautalangasta väännettyjä ja selkeästi myös maallikoille tarkoitettuja. Opetus etenee varsan valitsemisesta ja ostamisesta ("Jos reidet ovat lautasten yläpuolelta paksut, ne näyttävät paremmilta ja vahvemmilta, kuten ihmiselläkin.") varsan kouluttamiseen, joka on Ksenofonin mukaan parempi antaa ammattilaisen tehtäväksi. Hän ohjeistaa myös koulutetun hevosen ostamiseen ja neuvoo karttamaan arkoja, laiskoja ja vauhkoja hevosia. Hyvä hevonen sotaan on hyväjalkainen, rauhallinen, nopea, sisukas, kestävä ja tottelevainen. Ateenassa hevosia saattoivat pitää vain varakkaat ihmiset ja hevosten hoito oli ulkoistettu hevosenhoitajille. Ksenofon ohjeistaakin lähinnä hevosenhoitajalle asetettavia vaatimuksia. Monet Ksenofonin hevosiin liittyvistä ohjeista ovat päteviä tänä päivänäkin, erityisesti tällainen on ohje kiittää hevosta sen toimiessa halutulla tavalla.
Ratsastusta käsittelevä luku on varsin seikkaperäinen ja alkaa ohjeista ratsaille nousemiseen. Ateenalaiset taistelivat lähinnä keihäin, joten keihästä saattoi käyttää apuna selkään nousussa. Hevosillahan ei ollut satulaa tai jalustimia, joten selkään piti päästä harjasta kiinni pitäen (myös siksi, ettei vahingossa nykäisisi ohjaksista ja vahingoittaisi hevosen suuta) ja maasta ponnistaen. Hevoset tosin olivat pienempiä, joten se oli helpompaa. Varusteet olivat alkeellisia ja ratsastus oli vaativaa siksikin, että ratsastettiin paljaalla selällä tai vain jonkinlainen huopa selän peittona. Hevosen suuhun laitettavat kuolaimet sen sijaan olivat terävät, nykykatsannolla aikamoiset giljotiinilaitteet. Niistä on kirjassa myös kuva ja niiden käytöstä kokonainen oma lukunsa. Silloin ratsastettiin löysällä ohjasotteella toisin kuin tämän päivän kouluratsastuksessa, jossa pyritään pitämään kiinteä ohjasote ja kuolaintuntuma. Ksenofon korostaa, että ohuet ja terävät kuolaimet varmistivat, että hevosta pystyi tiukan paikan tullen käsittelemään yhden käden ohjasotteella. Toinen käsihän oli kiinni keihäissä.
Ohjeissa ratsastajille korostuu kaksi asiaa: hevosen kokoaminen ja hevosten taipumus toispuoleisuuteen. Molemmat ovat tänäkin päivänä keskeisiä asioita ja ratsastettaessa hevosia pyritään kokoamaan ja harjoittamaan pois toispuoleisuudesta. Jossain määrin jälkimmäinen on ensimmäisen edellytys. Hevosen toispuoleisuuden sijasta, Ksenofon puhuu toisen suupielen kovuudesta ja sen estämisestä. Suupielen kovuutenahan hevosen toispuoleinen vahvuus ja lihaksiston epäsymmetrisyys usein ilmenee.
Olen viime aikoina perehtynyt klassisen kouluratsastuksen saloihin, sillä käyttööni on päätynyt Espanjassa klassisen koulutuksen saanut andalusialainen tamma. Klassinen ratsastus poikkeaa Pohjois-Eurooppalaisesta voimakkaammasta ja raskaammilla hevosilla harjoitettavasta ratsastustyylistä, jolla on perustansa hevosten käytössä sotaväessä. Mm. Mannerheim lienee saanut ratsuväen koulutuksensa tähän Pohjois-Eurooppalaiseen kouluratsastuksen tyyliin. Klassisesen kouluratsastuksen vaikeimmat liikkeet, joita esitellään esimerkiksi Wienin Espanjalaisen ratsastuskoulun lipizzan hevosilla ovat hyppyjä, joissa hevoset kontrolloidusti ponnahtavat ilmaan ja ojentavat jalkojaan. Myös näiden hyppyjen ja koko klassisen kouluratsastuksen alkukoti on hevosten käytöstä taisteluissa ja sodassa. Mitä koulutetumpia, tottelevaisempia ja osaavampia hevoset olivat, sitä enemmän niistä oli hyötyä sotakäytössä. Esimerkiksi hyppyjä ja taaksepäin potkuja saatettiin käyttää taistelutilanteissa. Huonosti koulutettu tai villi hevonen saattoi taistelutilanteessa olla vaaraksi ratsastajalleen. Tämä kirja antoi minulle hauskan yhteyden omasta hevosharrastuksestani ja uudesta kiinnostuksestani klassiseen ratsastukseen antiikin Kreikan hevos- ja ratsastusoppeihin. Luettuani tämän kirjan ymmärrän paremmin klassisen kouluratsastuksen taustoja ja syitä sille miksi hevosille opetetaan juuri tietyntyyppisiä liikkeitä. Ällistyttävää on se kuinka samantyyppisinä tietyt ratsastuksen ja hevosten käsittelyn perusperiaatteet tuntuvan säilyneen lähes 2500 vuotta.
Kenelle: Hevosista, historiasta ja johtamistaidoista kiinnostuneelle.