Sakari Virkkusen kuudes presidenttisarjan kirja käsittää Mannerheimin toiminnan talvisodasta vuonna 1939 aina hänen presidenttiydestä eroonsa asti vuonna 1946. Pääpaino kirjassa on jatkosodalla alkaen saksalaisten kauttakulkusopimuksen järjestelyistä ja Suomi-Saksa suhteen tiivistymisestä sodasta irtautumiseen ja lopulta kääntymiseen saksalaisia vastaan ensin Suursaaren taistelussa ja sitten Lapin sodassa sekä ulottuen lopuksi valvontakomission saapumiseen Helsinkiin sekä asekätkentäjuttuun ja sotasyyllisyysoikeudenkäyntiin.
Saksalaisiin Mannerheimillä oli jokseenkin ristiriitainen suhde, joka tuntui olevan osin poliittisten realiteettien sanelema. Ranska ja Englanti olivat henkisinä ilmastoina lähempänä hänen sydäntään, samoin kuin tsaarin aikainen Venäjä. Mannerheimilla oli saksalaisia tuttavuuksia 1900-luvun alun Saksaan suuntautuneilta hevoskauppamatkoilta, mutta samoin hänellä oli sotakokemuksia saksalaisia vastaan sotimisesta jo 1910-luvun Puolasta. Puolan ylimystöpiireissä seurustellessaan hän oli ollut myös alttiina saksalaisvihamieliselle mielialalle. Marski oli vakuuttunut Saksan tappiosta ensimmäisessä maailmansodassa eikä Suomenkaan vapaussodan aikana halunnut sitoa Suomea häviäjäksi ennakoimaansa valtioon. Siksikin hän suhtautui Saksassa koulutettuihin jääkäreihin ja Saksasta lähetettyyn vapaussodan aikaiseen sotilasapuun kylmäkiskoisesti. Suomi oli juuri itsenäistynyt eikä Mannerheim halunnut nähdä Suomea suurvallan holhoamana. Kirjassa saksalaisista puhutaan yleisesti ottaen kunnioittavan sävyyn ja jatkosodan Saksa-suhdetta kuvataan vähän vastentahtoisena, poliittisen realismin pakottamana tilanteena. Saksalaisten toisen maailmansodan aikaisia hirmutekoja sivutaan vain hyvin kevyesti kirjan alussa. Vuoden 1944 marraskuussa Mannerheimin tosin kerrotaan todenneen tohtori Yrjö Ruudulle, että Hitler oli hullu ja jollei Saksan johdossa olisi ollut hullua miestä, olisi Saksa voittanut toisen maailmansodan.
Mannerheimin ja Paasikiven välinen suhde oli hankala. Virkkunen kirjoittaa: "Mannerheim ja Paasikivi olivat kuin siiamilaiset kaksoset: työlästyneitä yhtä sietämättömään kuin välttämättömään riippuvuuteen toisistaan." Sodan jälkimainingeissa valvontakomission asetuttua Torniin, Mannerheim oli ainoa, joka saattoi pitää kansan yhtenäisenä ja mielialaa edes jotenkin yllä. Paasikivi taas nautti valvontakomission luottamusta, mitä tarvittiin, jotta välit Neuvostoliittoon olisi saatu edes jotenkin vakautettua, rauhansopimus ja Suomen itsenäisenä pysyminen turvattua. Olihan Suomeen saapunut valvontakomission myötä venäläisiä sotilaita ja NL:n aikeet Suomen suhteen olivat edelleen tuntemattomat. Kahden omanarvontuntoisen vanhan miehen näkemykset poikkesivat toisistaan merkittävästi. Eroa oli etenkin heidän suhtautumisessaan kommunisteihin. Mannerheim ei voinut sietää kotimaisia kommunisteja eikä olisi halunnut nähdä heitä lähelläkään hallitusta. Paasikivi taas piti tarpeellisena nimittää hallitukseen luotettavia vasemmistoministereitä, jotta suhteet valvontakomission saataisiin paremmalle tolalle. Näin tehtiinkin, kun Mannerheim viimein sai neuvoteltua Paasikiven pääministeriksi marraskuussa 1944.
Kirja kuvaa äärettömän miehistä maailmaa. Jos Mannerheimin parturia rouva Kolehmaista eikä taloudenhoitajaa lueta mukaan, ainoa kirjassa esiintyvä nainen, joka esiintyy siinä omien ansioidensa kautta ja omalla nimellään on Hertta Kuusinen. Mannerheimin näkökulmasta hänenkin ansionsa olivat tietysti kyseenalaisia, olihan Kuusinen aktiivisesti ajamassa Marskia sotasyylliseksi ja muutoinkin edusti Marskille vastenmielistä kommunismia. Mannerheimin maailmassa naiset olivat erilaisia huolenpitäjiä: sairaanhoitajia, lottia, emäntiä, taloudenhoitajia tai seuralaisia. Jälkimmäisten joukkoon kohotakseen tuntui vaadittavan kreivittären arvo.
Yksityishenkilönä Marski jää mystiseksi. Hän oli sosiaalisesti taitava ja aktiivinen, mutta äärettömän yksinäinen mies. Hän oli todennut ystävälleen ministeri G. A. Gripenbergille vuoden 1946 tietämillä, että hänellä ei ole ketään kenelle puhua. Sakari Virkkusen mukaan hän oli elämänsä aikana johdonmukaisesti luonut ja ylläpitänyt ympärillään eräänlaista tyhjyyden kehää. Ketään hän ei päästänyt lähelleen, ei edes ystäviään. Hänen naissuhteensa ovat myös yhden sortin mysteeri. Niitä oli paljon ja monet niistä olivat perua erilaisilta Euroopan retkiltä, tuttavuuksia hienoista kylpylähotelleista tai sotaretkien levähdystauoilta. Kaikki naistuttavuudet olivat aatelisia, yleensä etuliitteellä kreivitär ja usein varakkaaksi mainittuja. Helsingissä Mannerheim oli Dan Wardin kukkakaupan suurasiakas ja hän osoitti kukkalähetyksiä paitsi tällaisille tuttavuuksille, myös ystävien ja kollegoiden vaimoille ja kutsujen emännille. Muutoinkin Mannerheim oli ahkera kirjeiden, korttien, lahjojen ja erilaisten huomaavaisuuksien jakelija.
Kirja on perusteellinen, selkeä ja monipuolisiin kirjallisiin lähteisiin ja haastatteluihin perustuva. Se sisältää sota- ja politiikkatiedon ohella tipoittain kepeämpää asiaa Mannerheimistä ihmisenä ja ihmissuhteiden ylläpitäjänä. Mielenkiinto pysyy hyvin yllä. Minun poliittishistoriallisen kirjallisuuden vertailukohtani ovat jokseenkin kapeat, mutta näkisin, että Virkkusen kuvaus Marskista on kohtuullisen monipuolinen ja neutraali. Se ei pyri kiillottamaan eikä nuhraamaan Marskin sädekehää. Yleistä toimintaympäristöä on valotettu kattavasti, muttei liikaa poliittiseen hetteikköön upoten. Tämän kirjan myötä oli mahdollista tutustua syvällisemmin myös Paasikiven toimintaan ja persoonaan kuin esimerkiksi hänen sihteerinsä Toivo Heikkilän muistelmia lukemalla. Tosin sama Heikkilä oli yhtenä lähteenä Virkkusellekin. Tämä kirja innoitti katsastamaan muitakin presidenttisarjan kirjoja ja voisihan niitä Marskin omia muistelmiakin lukea.
Kenelle: Marskista ja toisen maailmansodan aikaisen ja vähän sen jälkeisen Suomen johtamisesta kiinnostuneille.
Kirja: Mannerheim - Marsalkka ja presidentti
Kirjailija: Sakari Virkkunen
Julkaisuvuosi ja kustantaja: 1989, Otavan presidenttisarjan kuudes osa
Formaatti: Kovakantinen
Mistä hankittu: Mummin kirjahyllystä
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti