Antiikkisia, mutta yhä ajankohtaisia hevostaitoja Ksenofonilta

Ksenofon oli ateenalainen sotilas ja hevosmies (syntynyt n. 430 ekr.). Kaksiosaisessa kirjassaan Ksenofon jakaa käytännön hevosmies- ja ratsastustaitoja ja antaa vinkkejä ratsuväenkomentajalle. 

Taitonsa Ksenofon oli hankkinut  ulkomailla, taistelemalla persian prinssin Kyyroksen joukoissa. Hänen ei mainita palvelleen ratsuväessä Ateenassa vaan persialaisten joukkojen jälkeen spartalaisten ratsuväessä. Ateenan seutu on vuoristoista ja hevosten ratsuväkikäytöllä ei ollut Ateenassa pitkää perinnettä. Hilla Halla-Ahon jälkisanojen mukaan kunnollinen ratsuväki Ateenaan perustettiin vasta vuoden 450 ekr tienoilla. Ksenofonin aikoihin Ateenan ratsuväen vahvuus oli noin tuhat ratsukkoa. 

Ksenofon tähtäsi ohjeensa ateenalaisille ja osittain ohjeet ovat rautalangasta väännettyjä ja selkeästi myös maallikoille tarkoitettuja. Opetus etenee varsan valitsemisesta ja ostamisesta ("Jos reidet ovat lautasten yläpuolelta paksut, ne näyttävät paremmilta ja vahvemmilta, kuten ihmiselläkin.") varsan kouluttamiseen, joka on Ksenofonin mukaan parempi antaa ammattilaisen tehtäväksi. Hän ohjeistaa myös koulutetun hevosen ostamiseen ja neuvoo karttamaan arkoja, laiskoja ja vauhkoja hevosia. Hyvä hevonen sotaan on hyväjalkainen, rauhallinen, nopea, sisukas, kestävä ja tottelevainen. Ateenassa hevosia saattoivat pitää vain varakkaat ihmiset ja hevosten hoito oli ulkoistettu hevosenhoitajille. Ksenofon ohjeistaakin lähinnä hevosenhoitajalle asetettavia vaatimuksia. Monet Ksenofonin hevosiin liittyvistä ohjeista ovat päteviä tänä päivänäkin, erityisesti tällainen on ohje kiittää hevosta sen toimiessa halutulla tavalla.

Ratsastusta käsittelevä luku on varsin seikkaperäinen ja alkaa ohjeista ratsaille nousemiseen. Ateenalaiset taistelivat lähinnä keihäin, joten keihästä saattoi käyttää apuna selkään nousussa. Hevosillahan ei ollut satulaa tai jalustimia, joten selkään piti päästä harjasta kiinni pitäen (myös siksi, ettei vahingossa nykäisisi ohjaksista ja vahingoittaisi hevosen suuta) ja maasta ponnistaen. Hevoset tosin olivat pienempiä, joten se oli helpompaa. Varusteet olivat alkeellisia ja ratsastus oli vaativaa siksikin, että ratsastettiin paljaalla selällä tai vain jonkinlainen huopa selän peittona. Hevosen suuhun laitettavat kuolaimet sen sijaan olivat terävät, nykykatsannolla aikamoiset giljotiinilaitteet. Niistä on kirjassa myös kuva ja niiden käytöstä kokonainen oma lukunsa. Silloin ratsastettiin löysällä ohjasotteella toisin kuin tämän päivän kouluratsastuksessa, jossa pyritään pitämään kiinteä ohjasote ja kuolaintuntuma. Ksenofon korostaa, että ohuet ja terävät kuolaimet varmistivat, että hevosta pystyi tiukan paikan tullen käsittelemään yhden käden ohjasotteella. Toinen käsihän oli kiinni keihäissä.

Ohjeissa ratsastajille korostuu kaksi asiaa: hevosen kokoaminen ja hevosten taipumus toispuoleisuuteen. Molemmat ovat tänäkin päivänä keskeisiä asioita ja ratsastettaessa hevosia pyritään kokoamaan ja harjoittamaan pois toispuoleisuudesta. Jossain määrin jälkimmäinen on ensimmäisen edellytys. Hevosen toispuoleisuuden sijasta, Ksenofon puhuu toisen suupielen kovuudesta ja sen estämisestä. Suupielen kovuutenahan hevosen toispuoleinen vahvuus ja lihaksiston epäsymmetrisyys usein ilmenee. 

Ksenofon kirjoittaa paljon kääntymisestä, mutta vähän epäselväksi jää mitä kääntymisellä käytännössä tarkoitettiin. Ksenofon korosti, että hevosta on tärkeää koota ennen käännöstä. Se on myös nykykäytäntö. Mutta Ksenofon sanoo syyksi sen, että se estää kaatumisen, joka muuten tapahtuu helposti, mikä kuulostaa nykyratsastajan korvissa oudolta kulkeehan ratsastuskouluilla koko ajan sankka joukko kokoamattomia hevosia erilaisia käännöksiä. Käännöksen yhteydessä hän myös painottaa valmistautumista nopeaan kiihdytykseen heti käännöksen jälkeen. Vaikka Halla-Aho on kirjan loppuosassa erinomaisesti selostanut ratsastuksen ja varusteiden periaatteita taustoittaakseen Ksenofonin tietoja, näihin käännöksiin hän ei ole taustatietoja lisännyt. Käännöksissä on kuitenkin ilmiselvästi kyse ihan muunlaisista käännöksistä kuin nykyisen kouluratsastuksen tasavauhtisista kulmissa tehtävissä käännöksistä tai kouluratsastuksen käännöksistä hevosen etu- tai takaosan ympäri tai edes täysistä pirueteissa, joissa hevonen kiertää etuosaansa ympäri takajalkojen polkiessa paikallaan. Ksenofon lienee puhuvan täydestä vauhdista tehdyistä jyrkistä käännöksistä lähtösuuntaan tai sivulle, joita hyökkäys- tai vetäytymistilanteissa tarvittiin.

Olen viime aikoina perehtynyt klassisen kouluratsastuksen saloihin, sillä käyttööni on päätynyt Espanjassa klassisen koulutuksen saanut andalusialainen tamma. Klassinen ratsastus poikkeaa Pohjois-Eurooppalaisesta voimakkaammasta ja raskaammilla hevosilla harjoitettavasta ratsastustyylistä, jolla on perustansa hevosten käytössä sotaväessä. Mm. Mannerheim lienee saanut ratsuväen koulutuksensa tähän Pohjois-Eurooppalaiseen kouluratsastuksen tyyliin. Klassisesen kouluratsastuksen vaikeimmat liikkeet, joita esitellään esimerkiksi Wienin Espanjalaisen ratsastuskoulun lipizzan hevosilla ovat hyppyjä, joissa hevoset kontrolloidusti ponnahtavat ilmaan ja ojentavat jalkojaan. Myös näiden hyppyjen ja koko klassisen kouluratsastuksen alkukoti on hevosten käytöstä taisteluissa ja sodassa. Mitä koulutetumpia, tottelevaisempia ja osaavampia hevoset olivat, sitä enemmän niistä oli hyötyä sotakäytössä. Esimerkiksi hyppyjä ja taaksepäin potkuja saatettiin käyttää taistelutilanteissa. Huonosti koulutettu tai villi hevonen saattoi taistelutilanteessa olla vaaraksi ratsastajalleen. Tämä kirja antoi minulle hauskan yhteyden omasta hevosharrastuksestani ja  uudesta kiinnostuksestani klassiseen ratsastukseen antiikin Kreikan hevos- ja ratsastusoppeihin. Luettuani tämän kirjan ymmärrän paremmin klassisen kouluratsastuksen taustoja ja syitä sille miksi hevosille opetetaan juuri tietyntyyppisiä liikkeitä. Ällistyttävää on se kuinka samantyyppisinä tietyt ratsastuksen ja hevosten käsittelyn perusperiaatteet tuntuvan säilyneen lähes 2500 vuotta.

Kenelle: Hevosista, historiasta ja johtamistaidoista kiinnostuneelle.

Kirja: Hevostaito

Kirjailija: Ksenofon (suomentanut ja selityksillä ja jälkisanoilla varustanut Hilla Halla-Aho)

Julkaisuvuosi ja kustantaja: 2003, Tammi

Formaatti: Pieni kovakantinen kirja

Mistä hankittu: Saatu lahjaksi ystävältä

Americanah: Fiksusti ja lämmöllä mantereen vaihtamisesta

Mitä sinulle tulee mieleen Nigeriasta? Boko Haram, nigerialaiskirjeet, öljy, korruptio, harvojen rikastuminen, kristityt vastaan muslimit ja iso maa Afrikassa. Nämä minulla oli mielessäni, kun ryhdyin lukemaan Chimamanda Ngozi Adichien kirjaa Americanah. Vähämpä tiesin tai ainakin Americanah syvensi, paransi ja monipuolisti mielikuvaani.

Adichien Americanahissa nigerialainen Ifemelu muuttaa Amerikkaan ja jättää taakseen rakkaan Obinzen. Obinze ja Ifemelu ovat lapsuuden ystäviä ja nuoruuden rakastettuja. Ifemelu aloittaa Yhdysvalloissa yliopiston, kärsii sopeutumisvaikeuksista ja rahapulasta ja päätyy lopulta epätoivoisiin tekoihin. Ifemelun tukena Amerikassa on onneksi lääkäritäti Uju, jonka elämää seuratessaan Ifemelu näkee kuinka kovaa työtä pohjoisessa pärjääminen voi vaatia. Myös Lagosiin jäänyt Obinze hankkiutuu paremman huomisen toivossa pohjoiseen, Lontooseen. Mutta parempi huominen ei ota hänelläkään tullakseen. Ifemelu saa lopulta Amerikassa asiansa järjestykseen ja hänestä tulee kuuluisa rotuasioista kirjoittava bloggari. Obinzella ei käy Lontoossa yhtä hyvin ja hän palaa Nigeriaan. Tarinan kaunis ja vähän jännittäväkin loppu kiertyy kokoon Lagosissa.

Kirja kuvaa ihmisiä kahden mantereen välissä. Monelle keskiluokkaiselle nigerialaiselle pohjoisessa eläminen tuntuu olevan jatkuvasti läsnä oleva haave ja moni sen onnistuu toteuttamaankin. Eliitti tuntuu jakavan elämänsä luontevasti useammalle mantereelle. Americanah kuvaa kuinka sitä kuinka uusi, erilainen kulttuuri, tavat ja ympäristö muuttaa ihmistä. Eikä aina parempaan suuntaan. Muutto mantereelta toiselle vaatii sopeutumisen akrobatiaa. Sopeutumisen hintana voi olla omista arvoista ja monesta hyvästä asiasta luopuminen ja vastineeksi saatu materia, uudet lempilempiruoat ja kummalliset tavat eivät menetyksiä välttämättä paikkaa. 

Muualta tullut näkee tarkemmin kulttuurin ja tapojen outoudet - kiertoilmaukset ja tekopyhyydenkin. Myös yhteiskunnan rakenteet näyttäytyvät muualta tulleelle selvärajaisina. Kirja kuvaa erityisen tarkkanäköisesti amerikkalaisten vinoutunutta ja hankalaa suhdetta mustaan ihonväriin ja mustiin ihmisiin. Kiinnostavaa on se laaja arvottamisen kirjo, jonka mustuuteen suhtautuminen Amerikassa sisältää. Mitä vähemmän afrikkalaisia piirteitä, sitä arvokkaampi olet. Ja ainoita  arvottajia eivät ole valkoiset vaan mitä suurimmassa määrin myös mustat itse. Kirja kertoo myös siitä kuinka eri asia Yhdysvalloissa on olla afrikanamerikkalainen tai aito afrikkalainen. Ja kuinka kaikki tämä katoaa Nigeriaan paluun myötä: on vain mustia, ei mitään suhtautumiskysymystä.

Erityisen kiinnostavia ovat tarinan Nigeriaan sijoittuvat osuudet. Kirja raottaa vähän ovea erilaisten lagoslaisten elämään. Se kuvaa myös sitä miltä oma, roimasti kehittynyt maa näyttää paluumuuttajan silmissä. Pitkään poissa olleelle omankin maan kulttuuri ja tavat voivat näyttäytyä outoina. Erityisen herkullisia ovat kohdat, joissa piikitellään amerikkalaisten nirsoutta ja toisaalta pohditaan miksi Nigeriassa vain uusi ja kiiltävä kelpaa. Tässä näyttäytyy kaksi yhteiskunnallisen kehityskaaren eri kohdassa sijaitsevaa valtiota.

Tarinassa on vahva feministinen ote. Muutama tarinan nainen rakentaa elämäänsä miesten ja oman kauneutensa varaan. Ja lopputulos ei ole auvoinen. Myös rahan- ja materian himoon sekä liiallisuuksiin menevään uskonnollisuuteen kirja ottaa omalla tavallaan kantaa.

Americanah on fiksu, monipuolinen, ajankohtainen ja lämminhenkinen. Siinä on piirun verran Alexander McCallin naisten etsivätoimistoa ja hyppysellinen harlekiinia. Se on kevyt ja omalla tavallaan syvällinen kirja, jota on helppo suositella mukavaksi lukukirjaksi.

Kenelle: Ihmisistä, persoonan muuttumisesta, rotukysymyksistä, rakastamisesta ja Afrikasta kiinnostuneelle.

Kirja: Americanah (suomennettu nimellä Kotiinpalaajat)

Kirjailija: Chimamanda Ngozi Adichie

Julkaisuvuosi ja kustantaja: 2013, Alfred A. Knopf, Random House

Formaatti: E-kirja 

Mistä hankittu: Amazonista

Mannerheim Suomen itsenäisyyttä varmistamassa

Sakari Virkkusen kuudes presidenttisarjan kirja käsittää Mannerheimin toiminnan talvisodasta vuonna 1939 aina hänen presidenttiydestä eroonsa asti vuonna 1946. Pääpaino kirjassa on jatkosodalla alkaen saksalaisten kauttakulkusopimuksen järjestelyistä ja Suomi-Saksa suhteen tiivistymisestä sodasta irtautumiseen ja lopulta kääntymiseen saksalaisia vastaan ensin Suursaaren taistelussa ja sitten Lapin sodassa sekä ulottuen lopuksi valvontakomission saapumiseen Helsinkiin sekä asekätkentäjuttuun ja sotasyyllisyysoikeudenkäyntiin.

Saksalaisiin Mannerheimillä oli jokseenkin ristiriitainen suhde, joka tuntui olevan osin poliittisten realiteettien sanelema. Ranska ja Englanti olivat henkisinä ilmastoina lähempänä hänen sydäntään, samoin kuin tsaarin aikainen Venäjä. Mannerheimilla oli saksalaisia tuttavuuksia 1900-luvun alun Saksaan suuntautuneilta hevoskauppamatkoilta, mutta samoin hänellä oli sotakokemuksia saksalaisia vastaan sotimisesta jo 1910-luvun Puolasta. Puolan ylimystöpiireissä seurustellessaan hän oli ollut myös alttiina saksalaisvihamieliselle mielialalle. Marski oli vakuuttunut Saksan tappiosta ensimmäisessä maailmansodassa eikä Suomenkaan vapaussodan aikana halunnut sitoa Suomea häviäjäksi ennakoimaansa valtioon. Siksikin hän suhtautui Saksassa koulutettuihin jääkäreihin ja Saksasta lähetettyyn vapaussodan aikaiseen sotilasapuun kylmäkiskoisesti. Suomi oli juuri itsenäistynyt eikä Mannerheim halunnut nähdä Suomea suurvallan holhoamana. Kirjassa saksalaisista puhutaan yleisesti ottaen kunnioittavan sävyyn ja jatkosodan Saksa-suhdetta kuvataan vähän vastentahtoisena, poliittisen realismin pakottamana tilanteena. Saksalaisten toisen maailmansodan aikaisia hirmutekoja sivutaan vain hyvin kevyesti kirjan alussa. Vuoden 1944 marraskuussa Mannerheimin tosin kerrotaan todenneen tohtori Yrjö Ruudulle, että Hitler oli hullu ja jollei Saksan johdossa olisi ollut hullua miestä, olisi Saksa voittanut toisen maailmansodan.

Mannerheimin ja Paasikiven välinen suhde oli hankala. Virkkunen kirjoittaa: "Mannerheim ja Paasikivi olivat kuin siiamilaiset kaksoset: työlästyneitä yhtä sietämättömään kuin välttämättömään riippuvuuteen toisistaan." Sodan jälkimainingeissa valvontakomission asetuttua Torniin, Mannerheim oli ainoa, joka saattoi pitää kansan yhtenäisenä ja mielialaa edes jotenkin yllä. Paasikivi taas nautti valvontakomission luottamusta, mitä tarvittiin, jotta välit Neuvostoliittoon olisi saatu edes jotenkin vakautettua, rauhansopimus ja Suomen itsenäisenä pysyminen turvattua. Olihan Suomeen saapunut valvontakomission myötä venäläisiä sotilaita ja NL:n aikeet Suomen suhteen olivat edelleen tuntemattomat. Kahden omanarvontuntoisen vanhan miehen näkemykset poikkesivat toisistaan merkittävästi. Eroa oli etenkin heidän suhtautumisessaan kommunisteihin. Mannerheim ei voinut sietää kotimaisia kommunisteja eikä olisi halunnut nähdä heitä lähelläkään hallitusta. Paasikivi taas piti tarpeellisena nimittää hallitukseen luotettavia vasemmistoministereitä, jotta suhteet valvontakomission saataisiin paremmalle tolalle. Näin tehtiinkin, kun Mannerheim viimein sai neuvoteltua Paasikiven pääministeriksi marraskuussa 1944. 

Kirja kuvaa äärettömän miehistä maailmaa. Jos Mannerheimin parturia rouva Kolehmaista eikä taloudenhoitajaa lueta mukaan, ainoa kirjassa esiintyvä nainen, joka esiintyy siinä omien ansioidensa kautta ja omalla nimellään on Hertta Kuusinen. Mannerheimin näkökulmasta hänenkin ansionsa olivat tietysti kyseenalaisia, olihan Kuusinen aktiivisesti ajamassa Marskia sotasyylliseksi ja muutoinkin edusti Marskille vastenmielistä kommunismia. Mannerheimin maailmassa naiset olivat erilaisia huolenpitäjiä: sairaanhoitajia, lottia, emäntiä, taloudenhoitajia tai seuralaisia. Jälkimmäisten joukkoon kohotakseen tuntui vaadittavan kreivittären arvo.

Yksityishenkilönä Marski jää mystiseksi. Hän oli sosiaalisesti taitava ja aktiivinen, mutta äärettömän yksinäinen mies. Hän oli todennut ystävälleen ministeri G. A. Gripenbergille vuoden 1946 tietämillä, että hänellä ei ole ketään kenelle puhua. Sakari Virkkusen mukaan hän oli elämänsä aikana johdonmukaisesti luonut ja ylläpitänyt ympärillään eräänlaista tyhjyyden kehää. Ketään hän ei päästänyt lähelleen, ei edes ystäviään. Hänen naissuhteensa ovat myös yhden sortin mysteeri. Niitä oli paljon ja monet niistä olivat perua erilaisilta Euroopan retkiltä, tuttavuuksia hienoista kylpylähotelleista tai sotaretkien levähdystauoilta. Kaikki naistuttavuudet olivat aatelisia, yleensä etuliitteellä kreivitär ja usein varakkaaksi mainittuja. Helsingissä Mannerheim oli Dan Wardin kukkakaupan suurasiakas ja hän osoitti kukkalähetyksiä paitsi tällaisille tuttavuuksille, myös ystävien ja kollegoiden vaimoille ja kutsujen emännille. Muutoinkin Mannerheim oli ahkera kirjeiden, korttien, lahjojen ja erilaisten huomaavaisuuksien jakelija. 

Kirja on perusteellinen, selkeä ja monipuolisiin kirjallisiin lähteisiin ja haastatteluihin perustuva. Se sisältää sota- ja politiikkatiedon ohella tipoittain kepeämpää asiaa Mannerheimistä ihmisenä ja ihmissuhteiden ylläpitäjänä. Mielenkiinto pysyy hyvin yllä. Minun poliittishistoriallisen kirjallisuuden vertailukohtani ovat jokseenkin kapeat, mutta näkisin, että Virkkusen kuvaus Marskista on kohtuullisen monipuolinen ja neutraali. Se ei pyri kiillottamaan eikä nuhraamaan Marskin sädekehää.  Yleistä toimintaympäristöä on valotettu kattavasti, muttei liikaa poliittiseen hetteikköön upoten. Tämän kirjan myötä oli mahdollista tutustua syvällisemmin myös Paasikiven toimintaan ja persoonaan kuin esimerkiksi hänen sihteerinsä Toivo Heikkilän muistelmia lukemalla. Tosin sama Heikkilä oli yhtenä lähteenä Virkkusellekin. Tämä kirja innoitti katsastamaan muitakin presidenttisarjan kirjoja ja voisihan niitä Marskin omia muistelmiakin lukea.

Kenelle: Marskista ja toisen maailmansodan aikaisen ja vähän sen jälkeisen Suomen johtamisesta kiinnostuneille.

Kirja: Mannerheim - Marsalkka ja presidentti

Kirjailija: Sakari Virkkunen

Julkaisuvuosi ja kustantaja: 1989, Otavan presidenttisarjan kuudes osa

Formaatti: Kovakantinen

Mistä hankittu: Mummin kirjahyllystä

Opi ja treenaa onnistumisen valmentamista

Furmanin, Pinjolan ja Rubanovitschin Valmenna onnistumaan -kirjan ensimmäinen osa keskittyy tekemisen meiningin nostattamiseen. Siihen kuinka se tehdään - tai tässä tapauksessa valmennetaan tapahtumaan - esimerkiksi työpaikalla. Toinen osa käsittelee sitä, kuinka valmennamme itse itseämme kohti tavoitteitamme. Osien yhteinen nimittäjä on toiveiden, unelmien, tavoitteiden ja mahdollisuuksien nostaminen toiminnan ja ihmisten välisen vuorovaikutuksen lähtökohdaksi.

Koska olen allerginen valittamiselle, syyllisten etsimiselle ja varsinkin toisten yrittämisen latistamiselle, kirjan tarjoamat näkökulmat ja vinkit olivat hyviä. Valittamisen ja muutosvastarinnan takana lymyilee usein pelko jostakin. Sen tiesin. Mutta sitä en tiennyt, että valittamisen ja pelon takana on viime kädessä toive jostakin.  Valituskeskustelun voi kääntää hedelmällisempään ja tulevaisuusorientoituneempaan suuntaan ohjaamalla sen toiveisiin, joita valituksenaiheen takana on. Koska valituskeskustelu tavallisesti junnaa sen ympärillä mitä emme halua, sen muuttaminen toivekeskusteluksi avaa uusia näkemyksiä, lisää molemminpuolista ymmärrystä ja toiveen täyttymiseen tarvittavaan tekemiseen suuntautuvaa energiaa.

Vaikka ulkopuolisesta valmentajasta voi olla paljon hyötyä etenkin uusia suuntia kartoitettaessa ja liikkeellelähdön energiaa voimistettaessa, parasta on pitkässä juoksussa kyetä etenemään itse. Itseäänkin voi valmentaa. Menetelmät ovat pitkälti samoja kuin toisen valmentamisessa. Omien vahvuuksien tunnistaminen on tärkeätä. Sitä voi tarkastella omia unelmia ja toiveita ja pohtia kuinka omat vahvuudet auttavat niihin etenemisessä. Oman motivaation nostattamiseen kirjassa on hyvä kysymyspatteristo. Se auttaa tarkastelemaan tavoitetta ja sen saavuttamisen iloja monelta eri kantilta ja sitä myöten nostattaa intoa aloittaa toimet tavoitteen saavuttamiseksi. 

Koska itsensä kanssa joutuu viettämään aika paljon aikaa, oman sisäisen valmentajan oikeaan asenteeseen kannattaa panostaa. Kannustava ja innostava sisäinen valmentaja on paljon mukavampi kuin sellainen, joka ei usko sinuun, sättii ja moittii. Tämä sisäisen puheen hyvälle tolalle virittäminen on tietysti kaiken hyvinvoinnin ytimessä, se ei ole helppoa ja siihen kannattaa käyttää ulkopuolistakin apua. Tämä kirja ei antanut kovin perusteellisia sisäisen valmentajan viritysvinkkejä, mutta fyysisen kunnon, riittävän unen, elämän eri osa-alueiden tasapainon ja energian sekä ajankäytön hallinnan asiat käytiin läpi.

Kirja on kirjoitettu selkeästi ja se on helppolukuinen. Benin ja Ruban rupatteluosiot keventävät opusta entisestään. Amerikkalaistyyppiset case-esimerkit olivat turhia, mutta onneksi niitä ei ollut montaa. Tätä voisi ihan hyvin suositella valmentavasta lähestymistavasta kiinnostuneelle johdantokirjaksi. 

Kirja taisi tarttua mukaan Helsingin kirjamessuilta, koska ajattelin, että sen avulla voi katsastaa onko life coachin ja business coachin opeissa paljon eroa. No eihän niissä juurikaan eroa ole. Vain lopulliset tavoitteet eroavat. Life coach valmentaa kohti oman elämän mielekkyyttä ja jos niin halutaan kohti menestystä ja oman potentiaalin täyttä hyödyntämistä. Business coach valmentaa kohti liiketoiminnan menestystä ja suurimman mahdollisen liikeyrityksen potentiaalin toteutumista, mutta kuitenkin yksilön kautta. Molemmissa mennään ehdottomasti ihminen edellä. Oman itsen johtaminen ja vuorovaikutustaidot samoin kuin arvostus ja kiitollisuus ovatmolemmissa  kaiken keskiössä.

Tätä kirjaa lukiessani tulin miettineeksi, että me suomalaiseen synkkyyteen ja näköalattomuuteen kyllääntyneet valmentajat voisimme perustaa salaisen trolliarmeijan ja ryhtyä kääntämään mollaavien, latistavien ja toivoa tappavien suomalaisten nettikeskusteluiden sävyä valoisampaan, toiveikkaampaan ja energisempään suuntaan osallistumalla niihin ja kommentoimalla niitä valmennuksellisin keinoin. Tämän kirjan voisi ihan hyvin ottaa valmennustrollaamisen käsikirjaksi. Vapaaehtoiset ilmoittautukoon!

Kenelle: Onnistumiseen ja itsensä sekä muiden kanssa menestymiseen tähtäävälle. 

Kirja: Valmenna onnistumaan. Nyt.

Kirjailija: Ben Furman, Nina Pinjola ja Mika D. Rubanovitsch

Julkaisuvuosi ja kustantaja: 2014, Johtajatiimi

Formaatti: Pehmeäkantinen kirja

Mistä hankittu: Kirjamessujen alesta

Fokus - huomion keskittämisen hienouksista ja mahdollisuuksista

Focus, the hidden driver of excellence -kirjan kirjoittaja Daniel Goleman on psykologi ja tiedetoimittaja, joka 90-luvulla tyhjensi pajatson Tunneäly-kirjallaan ja myöhemmin keräsi kiitosta myös kirjallaan sosiaalisesta älystä (Social intelligence). Tunneäly on laaja esitys tunteista ja sosiaalisuudesta, niiden fysiologisesta perustasta ja vaikutuksista. Pieni aivojen osa nimeltään mantelitumake tuli monille sen myötä tutuksi.

Tässä kirjassa Goleman käy läpi huomion keskittämisen neurologista perustaa, merkitystä ja mahdollisuuksia. Kirja kuvaa ajatteluamme ja aivojemme toimintaa sujuvalla ja helposti ymmärrettävällä tavalla. Daniel Kahnemanin kaksi ajattelujärjestelmää käydään läpi, samoin kuin peilisolujen toiminta ja tunteiden synty ja vaikutukset. Kiinnostavasti Goleman yhdistää mielen toimintoihin tietoja niiden neurologisesta perustasta. Erilaisilla mielen ilmiöillä vaikuttaa olevan omat syntypaikkansa eri aivoalueilla tai neuroverkoissa. 

Mielen hallinnalle keskeinen taito, ajatusten harhailun tunnistaminen ja mielen keskittäminen tähän hetkeen, on vaativa taito. Aivoissa eri alueet vastaavat näistä kahdesta erilaisesta toiminnosta. Sisempi etuotsalohkon kuori aktivoituu, kun mielen harhailu ja sisäinen rupattelumme käynnistyy. Sen toiminnan estää läheisen aivoalueen, ulomman etuotsalohkon kuoren aktivoituminen. Se aktivoituu silloin, kun keskitymme. Keskittyessämme suodatamme aktiivisesti pois sekä kehomme sisä- että ulkopuolelta tulevaa informaatiota. Tarkka keskittyminen uuvuttaa mieltä. Erityisen uuvuttavaa se on informaatiotulvassa, jossa mielen täytyy suodattaa ja poistaa sisälle pyrkivää ylimääräistä informaatiota. Goleman toteaakin, että nykyinen elämäntapa ja monikanavainen jatkuva viestintä ei suosi keskittymistä ja petusteellista ajattelua. Mieli toipuu ja latautuu hiljaisuudessa ja vähä-ärsykkeisessä ympäristössä.

Goleman pohtii mitä massiivinen ruutuaika ja pelaaminen saa aikaan nuorissa. Vaikka hän osoittaa pelaamisella olevan monia hyviä puolia, hän tuntuu olevan huolissaan lasten ja nuorten emotionaalisesta ja sosiaalisesta kehityksestä. Pelit ja digitaalinen viestintä muokkaavat aivot näihin toimiin sopiviksi ja kyky lukea toisen ihmisen tunteita ja tuntea empatiaa vähenee. Tällä voi ajan mittaan olla laajakantoisempiakin seurauksia. Jaan Golemanin huolen ja silti huomaan itsekin notkuvani erilaisten ruutujen äärellä pitkät ajat joka päivä.

Eräät mielen toiminnot, kuten systeeminen tai pitkälle tulevaisuuteen ulottuva ajattelu, eivät ole ihmisille helppoja tai luontaisia. Aikamme visaisimmat ongelma, kuten talouskriisi tai ilmastonmuutos, ovat kuitenkin juuri tällaista ajattelua vaativia ongelmia. Vaatii kykyä sietää epämukavuutta ja energiaa voittaa mielen inertia kyetäkseen systeemisten, pitkän aikavälin ongelmien pohtimiseen. Ihmisaivot ovat muovautuneet hahmottamaan lähiympäristöä ja -aikaa riskeineen ja mahdollisuuksineen. Pitkän ajan päästä mahdollisesti toteutuva epämiellyttävä skenaario, jonka selitys on vieläpä monimutkainen, sisältää kaikki ajattelullemme epäluontaiset elementit. Ei ihme, että ilmastonmuutoksen kieltäminen on niin suosittua. Sen ajatteleminen ja ymmärtäminen vaatii isoa ponnistelua.

Jos kirja pitäisi tiivistää muutamaan lauseeseen, se voisi olla: Mielesi syvyyksissä käy kamppailua hengissä selviämisestä vastaavat liskoaivot ja järkeilystä vastuulliset taivasaivot. Jos opit hallitsemaan taivasaivoja ja kontrolloimaan liskoaivoja, sinulla on maailma hallussa. Voit itse valita mihin huomiosi kohdistat ja menestys alkaa huomion kohdistamisesta oikeisiin asioihin. Jos haluat menestyä tai pelastaa maailman, tulee sinun kyetä jakamaan huomiota sekä omiin sisäisiin tuntemuksiisi (self-awereness),  toisiin ihmisiin ja heidän tuntoihinsa että ympäröivään maailmaan (system awereness). Hallitaksesi taivasaivoja ja kyetäksesi tahdonalaisesti hallitsemaan mieltäsi, treenaa meditaatiota tai mindfullnessia.

Vaikka kirjan alkuosa oli Golemanin muista kirjoista tuttua asiaa, loppuosa oli varsin palkitseva. Siinä kyky tarkentaa mieli eri tasoille yhdistettiin taitoon johtaa ihmisiä ja organisaatioita sekä ratkoa visaisia globaaliongelmia. Nyt ymmärrän miksi on tärkeää kyetä sekä oman sisäisen maailman havainnointiin ja samalla toisten ihmisten, lähiympäristön ja laajemman toimintaympäristön tarkkailuun, empatiaan ja ymmärtämiseen. Ja vaihtamaan fokusta näiden välillä aina tilanteen mukaan.

Kenelle: Ajattelusta, mielestä ja sen hallinnasta kiinnostuneelle sekä henkilökohtaisesta kehittymisestä kiinnostuneelle.

Kirja: Focus: The hidden driver of excellence

Kirjailija: Daniel Goleman

Julkaisuvuosi ja kustantaja: 2013, Bloomsbury publishing

Formaatti: Pokkari

Mistä hankittu: Göteborgin lentokentältä

Tikli imee lopulta pyörteen lailla mukaansa

Donna Tartin Pulizer-palkitun Tiklin alku on tavattoman tahmea. Theo-pojan ollessa äitinsä kanssa New Yorkin modernin taiteen museossa museoon tehdään pommiattentaatti. Theon äiti kuolee, Theo selviää ja tapahtuu muutakin kirjan tarinalle tärkeää. Vaikka tämä attentaattikuvaus luo pohjan koko tarinalle, se tuntui kestävän ikuisuuden. Raunioiden, valojen, äänten, tuoksujen ja tunteiden kirjon kuvaus on hieno, mutta väsyttävän tarkka. Mutta koska tuo alku on tarinalle tärkeä, kannattaa jaksaa sinnitellä sen läpi. Sen jälkeen tarina lähtee käyntiin.

Vaikka se otti aikaa, lopulta ihastuin kirjan päähenkilöön Theoon. Theo vaalii suurta, rikollista salaisuutta ja hänen elämäänsä määrittävät pettymykset, saavuttamaton haave ja suru, silti hän on sympaattinen, jännä ja vetovoimainen ja sai minut puolelleen. Lisäksi hän ymmärtää kauneuden ja taiteen päälle, mikä ei koskaan ole miehelle hullumpi ominaisuus.

Theo päätyy ensin ystävän perheen huostaan ja lopulta länteen uhkapeluri-isänsä luo. Oikeastaan huostasta tai hoivasta ei voi puhua. Niitä Theo ei saa. Pienestä asti hän selviää itse ja omillaan. Nevadassa kuvaan astuun toinen kirjan päähenkilöistä, ukrainalaista alkuperää oleva Boris. Hän on Theon vastakohta, huoleton, slaavilainen, päätön ja villi. Silti jopa nuoressa Theossa ja Boriksessa kaikkien huumeseikkailujen keskellä on syvyyttä. Erinäisten mutkien kautta tarina palaa New Yorkiin ja Theo astuu antiikkikauppiaiden maailmaan.

Yksi Tiklin ydinteema on sattuma. Se kuinka kohdalle osunut satunnainen ja erittäin epätodennäköinen tapahtuma voi suistaa elämän totaalisesti raiteiltaan ja toiseksi. Kuinka ihminen selviytyy ja mitä hänelle tapahtuu? Kun mullistava romahdus tapahtuu lapselle, siitä tulee elämää määrittävä tekijä. Sitä kantaa mukanaan kuin varjoa. Se on aina läsnä. Vain saman kokoneet voivat ymmärtää ja muiden kanssa varjosta ei kannata edes puhua.

Tiklissä kaikilla on salaisuutensa ja valheensa, ja pettymykset ovat luonnollinen osa elämää. Theon suuri salaisuus ja petos ajavat lopulta kuoleman rajalle ja tapahtuu käänne. Lopussa Theo pohtii elämää: "A great sorrow, and one that I am only beginning to understand: we don't get to choose our own hearts. We can't make ourselves want what's good for us or what's good for other people. We don't get to choose the people we are". Amerikkalaisessa kulttuurissa kehotetaan ajattelemaan isosti ja jahtaamaan unelmia, seuraamaan sydämen osoittamaa tietä. Theon kysyykin, että mitä sitten, kun sydämen osoittama tie johtaa tappioon ja tuhoon.

Toinen kirjan teema on kysymys hyvien ja pahojen tekojen seurauksista. Oikeuttaako alkuperäistä pahaa suurempi lopun hyvä alkuperäisen pahan teon? Tikli tuntuu kyseenalaistavan ajatuksen siitä, että pahoista teoista seuraa aina pahaa ja hyvistä teoista seura aina hyvää. Lopun kliimaksikohdassa on huikean hieno, jotenkin elokuvamainen kohtaus, jossa Boris saarnaa Theolle hyvän ja pahan olemuksesta. Hänen mukaansa Theo näkee kirkaana vain hyvän ja pahan eikä mitään siltä väliltä, vaikka suurin osa elämää sijoittuu siihen väliin. Hän vetoaa Raamatun tarinaan varkaasta, joka varastaa köyhältä leskeltä, tekee hyviä sijoituksia ja palaa ja palkitsee lesken avokätisesti ja viittaa Dostojevskin Idioottiin.

Tarttin Tiklin tarina voisi olla mikä tahansa dekkaritarina, mutta sitä se ei ole. Siinä on ajankohtaisuutta ja samalla se pureutuu syvälle ihmisyyden ikiaikaisiin kysymyksiin, rakkauteen, petokseen ja kykyyn nauttia kauneudesta ja nähdä siinä merkitystä. Taide luo yhteyden erilaisten maailmojen ja eri ajankohtina elävien ihmisten välille. Lopulta vain sillä on merkitystä. Muu on orgaanista ja ajautuu vääjäämättä kohti menetyksiä ja lopulta kuolemaa.

Tikli on jollain tavalla ihmeellinen. Ensin sitä lukee vähän vastentahtoisesti, sitten henkilöt alkavat kiinnostaa ja tapahtumien miljöö miellyttää. Lopulta tarina imee virtaansa pyörteen lailla. Tiklin tunnelma on ainutlaatuinen. Siinä on aavistus jotain samaa kuin David Lynchin elokuvissa, aavistus surumielisyyttä, värien selkeyttä ja kauneutta, odottava tunnelma. Kieli on hiottua ja Donna Tarttin runoilijuus kuultaa läpi. 

Kenelle: Vetävästä tarinasta, hienosta kielestä, nyansseista, kauneudesta ja kulttuurin merkityksestä viehtyneelle. 

Kirja: The Finch (Tikli)

Kirjailija: Donna Tartt

Julkaisuvuosi ja kustantaja: 2013, Little, Brown

Formaatti: Kindle e-kirja

Mistä hankittu: Amazonista

PS. Olen kovasti viehtynyt kevyeen ja pieneen Kindle-lukulaitteeseeni. Samat tekstit iPadin tai puhelimen ruudulta eivät ole Kindlen käyttömukavuuden veroisia. Kindlen ruutu on matta ja yksinkertainen, siinä on paperin tuntu. Voi kun saisin kirjoja suomeksi Kindlelle! En kaipaa itselleni ja asuntoani täyttämään yhtään uutta kapinetta ja olisi hienoa, jos kaikki kirjani olisivat sähköisiä. Se vain ei ole mahdollista, kun suomenkielinen tarjonta on niin surkea.

Tarinan voimasta, heimoista ja politiikasta

Juhana Torkin Tarinan valta - Kertomus luolamiehen paluusta on viimeistelty teos tarinan olemuksesta, käyttötavoista ja -mahdollisuuksista. 

Tarina on merkitystä ja tunnetta ja sillä on tietty tunnistettava hahmo tai muoto. Usein tarina kuvaa ongelman tai ongelmavyyhdin ja antaa ratkaisun. Kun tarinan päähenkilö, protagonisti, on kiinnostava tai voimme samaistua häneen tutkimme hänen kauttaan omaa suhdettamme elämään ja samalla voimme myös oppia jotain.Ihminen on virittynyt lumoutumaan tarinoiden loihtimista näyistä ja tarinoilla on syvällinen tehtävä. Niillä paitsi välitetään tietoa, myös rakennetaan minuuksia, heimoja ja kokonaisia valtioita.

Torkin mukaan lähes kaikki tarinat, jopa median kertomat tarinat, palautuvat muutamiin arkkityyppeihin.  Tuttuja arkkityyppejä ovat tuhkimotarina, sen modernina versiona Applen nousu autotallista tähtiin, ja Daavidin ja Goljatin taistelu ja sen yhtenä muunnelmana meille tuttu piskuisen Suomen talvisota suurta Neuvostoliittoa vastaan. Jos haluat, että viestisi painuu mieleen, viritä se tutun tarinan arkkityypin muotoon. Malleiksi kelpaavat myös Robin Hood, joka varastaa rikkailta ja jakaa köyhille, Ikaros, joka lentää lähelle aurinkoa ja kärventää siipensä tai Midas, joka muutti kaiken kullaksi.

Oman aikamme paradoksi on, että altistumme ennen kokemattoman sakealle tarinoiden virralle, mutta oma kykymme kertoa tarinoita on haalistunut. Kulutamme tarinoita, mutta emme tuota niitä ja tarinointi on jäänyt enimmäkseen ammattilaisten hommaksi. Tarinoiden suursuoltaja lehdistö saa Torkilta haukkuryöpyn, erityisesti sen saa vakava, tiedon välitykseen keskittynyt lehdistö, aivan erikseen Hesari. Sivistys ei enää ole itseisarvo ja rahalla on valta. Näin ollen myös lehdet antautuvat lukijoiden kosiskeluun hinnalla millä hyvänsä. Siinä tarina on hyvä väline. Uutiset muuttuvat tarinoiksi, niihin pitää löytää tarinakelpoinen vinkkeli, jotta ne myyvät. Tiedonvälitys vääristyy ja sivistys kärsii. Aika synkkää, mutta Hesarin pitkäaikaiselle tilaajalle liian tuttua.

Toisaalta Torkki kuvaa mihin hyvä tarinankerronnan kyky voi johtaa. Se voi saada aikaan maagisen kyvyn koskettaa. Kyky koskettaa on edellytys kultin, heimon tai puolueen muodostumiselle tarinoijan tai puhujan ympärille. Tällaisina heimonluojina Torkki kuvaa Barack Obaman, Steve Jobsin ja Timo Soinin. Hän purkaa eräitä heimonluojien puheista osiin osoittaakseen kuinka niiden elementit vaikuttavat. Hän osoittaa yhtymäkohdat Obaman virkaanastujaistilaisuuden puheen ja  hobbittien matkaanlähtöä kuvaavan tarinan välillä. Vaikuttava tarina ja puhe osoittaa ongelman, nostattaa hätätilan tunnun ja kertoo kuinka "me" voi sen ratkaista ja innostaa toimimaan. Tuo puhujan käyttämä "me" on oleellinen, sillä luodaan heimohenkeä ja puhuja on heimon johtaja.

Torkki lausuu ääneen paljon sellaista mitä minäkin olen viime vuosina ajatellut seuratessani suomalaisen keskustelukulttuurin jyrkentymistä. Isona tekijänä äänenpainojen terävöitymisessä on ollut netin mahdollistama nimetön osallistuminen. Välillä tuntuu, että suomalainen nettikeskustelu ilmentää alituista kokemusta häviöistä ja tappioista. Enemmistö kokee olevansa kaltoin kohdeltuja. Torkki ruotii tätä ilmiötä ja katsoo, että olemme saavuttaneet demokratian neljännen vaiheen, jossa vapaus, tasa-arvo ja yksilön oikeudet ajavat muiden arvojen ohi. Nettiklubien kliktivismi heimoistaa meitä samanmielisten joukkoon ja erilaisuuden sietokyky vähenee. Tykkää/ei tykkää -kaksijakoisuus kärjistää heimojen eroja ja Suomi on jakautunut kuppikuntiin.

Torkin mukaan suurin häviäjä nykyisessä nopeuden kulttuurissa vaikuttaa olevan ajattelu. Siinä missä muinoin, ennen kirjoituskoneita ja tekstinkäsittelyohjelmia, kirjoitusten tuli olla päässä loppuun mietittyjä ennen kuin ne kirjattiin ylös, nyt riittää tunteen synnyttämä ajatuksenpoikanen, joka twiitataan eetteriin sen koommin pohtimatta. Se mikä saa eniten klikkauksia pärjää. Torkki kertoo, että Platonin mukaan viisas ihminen pysähtyy toviksi vaikean kysymyksen äärelle, niin kuin tienhaaraan, eikä jatka matkaa ennen kuin on selvittänyt minne tiet vievät ja houkka on se, joka "noin vain väittää voivansa hetkessä lausua selvän ja luotettavan käsityksen tärkeästä kysymyksestä". 

Tämän kirjan jäljiltä tunsin ymmärtäväni maailmaa ja ihmistä taas piirun verran paremmin. Ja se, jos mikä on hyvän kirjan merkki.

Kenelle: Kaikille. Varsinkin puhujille, kirjoittajille ja suomalaisille nettikeskustelujoille.

Kirja: Tarinan valta - Kertomus luolamiehen paluusta
Kirjailija: Juhana Torkki
Julkaisuvuosi ja kustantaja: 2014, Otava
Formaatti: Kovakantinen kirja

Mistä hankittu: JET-kurssin kirjatorilta