Kaunis ja dystooppinen Teemestarin kirja

Teemestarin kirja on hyvin kaunis. Tekstissä on zen-henkistä ikiaikaista harmoniaa, joka nousee kauas arjen yläpuolelle ja ylevöittää. Toisaalta tarina sijoittuu dystooppiseen maailmaan, jossa asiat ovat menneet pieleen sillä tavoin kuin ne nyt ovat menossa pieleen: öljy on käytetty loppuun, jäätiköt ovat sulaneet, meri on noussut maalle, juomavesi on käynyt vähiin ja veden hallitsijalla on valta. Jäljelle jääneet ihmiset ovat sodassa keskenään. 

Kirjan päähenkilö on nuori Noria, joka jatkaa sukunsa ammattia. Hän vihkiytyy isänsä johdolla teemestarina olemisen saloihin ja saa pääsyn myös edesmenneiden teemestareiden muistiinpanoihin. Muistiinpanot auttavat selvittämään mitä menneisyydessä tapahtui, kun asiat menivät pahasti pieleen ja maita ja vesilähteitä pilaantui ja ihmisiltä suljettiin pääsy kielletyille maille. 

Norialle tarinan myötä alati läheisemmäksi muuttuva Sanja selvittää Norian kumppanina menneisyyden salaisuuksia. Tytöt kaivavat entiselämän jäänteitä muovihaudasta hyödyntääkseen niitä uusien tarvikkeiden materiaalina. Samalla tytöt löytävät jotain kiinnostavaa, joka auttaa menneisyyden tapahtumien jäljille. Tytöt ryhtyvät varustautumaan salaiselle retkelle menetetyille maille. Herää toivo ja suuren seikkailun sekä pelastuksen mahdollisuus. Toivo ei saa lunastusta ja toivon tilalle astuu pettymys. Pettikö Sanja Norian?

Tätä kirjaa lukiessani kiinnitin tavallista enemmän huomiota tunteisiin, joita tarina minussa herätti. Pohdin ylipäätään sitä minkälaisia tunteita toivon kirjan minussa nostattavan tai toisaalta mitä tunteita en haluaisi itse valitsemani lukukirjan takia kokea. Aloitin kirjan lukemisen marraskuussa, mutta pätkän luettuani totesin, että arjen harmauden ja loskan keskellä minulla ei ole voimavaroja tätä lukea, silti haluan hienolta vaikuttavan kirjan lukea ja päätin siirtää lukemisen kesälomalle.

Tällaiset scifi-dystopiat nostattavat minussa ahdistusta. Sen teki myös Teemestarin kirja. Sen skenaario on aivan liian todennäköinen. Lisäksi tarina oli varsin surullinen. Tämän kirjan kohdalla tunnesaldo muodostui siitä, että jouduin maksamaan ahdistuksena ja surullisuutena hinnan siitä, että saatoin lukea ylevöittävän hienoa ja särötöntä tekstiä ja eheän tarinan. Vaikka kirja on hieno, minulla tunnesaldo jäi kuitenkin vähän miinuksen puolelle. Ehkä muut lukijat eivät ole yhtä herkkiä ja voivat nauttia kauniisti soljuvasta ja puhuttelevasta tekstistä minua paremmin. Minä etsiydyn mieluummin vähän valoisampien tarinoiden pariin.

Kenelle: Hienoista tarinoista pitävälle.

Kirja: Teemestarin kirja

Kirjailija: Emmi Itäranta

Julkaisuvuosi ja kustantaja: 2012, Teos

Formaatti: Kovakantinen kirja

Mistä hankittu: Äidin kirjahyllystä

Ehkä rakkaus oli totta on täynnä toivoa

Aina joskus kirjojen henkilöitä ja maailmaa jää kaipaamaan kuin todellisen maailman henkilöitä. Kirjan kansien sulkeuduttua on onnellinen, mutta haikea olo. Olisi niin mukava saada jatkaa seurustelua tarinan ihmisten kanssa ja tietää kuinka kaikki jatkuu. Sellainen kirja on Sadie Jonesin Ehkä rakkaus oli totta.

Tarina sijoittuu1970-luvun Englantiin ja Lontoon teatterimaailmaan. Kirjan päähenkilö on puoliksi puolalainen Luke Kanowski, jonka nuoruutta varjostaa äidin mielisairaus ja vastuuton juoppo isä. Luke huolehtii äidistään ja isästäänkin, ja olisi voinut kasvaa paljon rikkinäisemmäksikin. Kiire päästä pois Sestonista isompiin ympyröihin on kova. Luken on helppo hypätä Paulin ja Leighin kyytiin, kun he eräänä päivänä kysyvät Lukelta reittiä pois Sestonista.

Luke asettuu Lontooseen ja solahtaa teatterin maailmaan. Hän on rehellinen ja avoin ja vetoaa naisiin. Samaan aikaan hän on raskaan nuoruuden haurastuttama. Hänessä ilmenee myös muita kykyjä. Luke rakastuu narsistiäidin kovassa otteessa varttuneeseen Ninaan ja heidän seurustelunsa limittyy kirjan laajempaan tarinan kaareen. Kirjassa rakastutaan ja erotaan useaan otteeseen, mutta yksi rakkauksista on kevyt kuin höyhen ja raskas kuin synnnin taakka. Se on myös sellainen, joka pakottaa Luken kohtaamaan omat haavansa.

Kirjan henkilöt ovat toden tuntuisia. Jokainen heistä on tunnistettavissa ja on helppo ymmärtää miksi heistä on tullut sellaisia kuin he ovat. Vaikka jokainen on omalla tavallaan elämän kolhima ja menneisyyden tapahtumien arpeuttama, yksikään heistä ei ole paha. Kirjan viesti taitaakin olla, että me kaikki voimme haavoistamme huolimatta olla hyviä ihmisiä ja kaikki voi päättyä hyvin. 

Teatterimaailma on kertomukselle kiehtova näyttämö, jossa kirjan tarina ja henkilöt heräävät henkiin. Ei sen enempää. 

Minun mielestäni Ehkä rakkaus oli totta on erinomainen lukukirja. Se on helppo, mutta syvällinen ja antaa toivoa olematta kuitenkaan naivi. Se sopii arjen pyörityksen lomaan kiireen keventäjäksi tai kesäpäivän nautinnoksi laiturin nokkaan. Sadien Jonesilla on psykologista silmää ja hän on erinomainen kertoja.

Kenelle: Teatterista, 1970-luvusta ja rakkaustarinoista pitävälle.

Kirja: Ehkä rakkaus oli totta

Kirjailija: Sadie Jones

Julkaisuvuosi ja kustantaja: 2015, Otava

Formaatti: Kovakantinen

Mistä hankittu: Lainattu äidiltä

Akateemisen ratsastustaiteen moderni perusteos

Ratsastus on siitä erikoinen laji, että lajin perusperiaatteet ovat vuosisataisia, mutta niistä versoaa lukuisia koulukuntia ja suuntauksia. Tanskalainen Bent Branderup edustaa akateemista ratsastustaidetta, jota myös klassiseksi tai barokkiratsastukseksi kutsutaan. Cadmos-kustantamo julkaisi viime vuonna englanniksi Branderupin teoksen Academic art of riding. Kirjaa voi tituleerata lajin moderniksi perusteokseksi.

Branderupin osaaminen perustuu eurooppalaisille hevosperinteille. Hän kiersi nuorena miehenä ympäri Eurooppaa eurooppalaisia hevosperinteitä kartoittaen. Suurimman osan opeistaan hän omaksui kuitenkin etelässä, lähinnä espanjalaisilta mestareilta. Tavallaan kirja onkin mainio tilaisuus saada yhteys etelän suuriin edesmenneisiin mestareihin kuten Don Alvaro Domecq Diaziin tai Nuno Oliveiraan. Mainitseepa hän ihanteidensa joukossa myös erään elävän tähden Salvador Sanchezin, jonka suvun tallilla ja hevosnäytöksessä minulla oli kunnia vierailla keväällä.

Akateemisen ratsastuksen tavoitteena on hevosen ja ihmisen harmooninen suhde ja vähäeleinen ratsastaminen. Branderupin hieno ajatus on "Two spirits must want to do what two bodies can." Hevosta ei voi pakottaa tekemään asioita, rankaiseminen ei tuota luottavaista ja rauhallista kumppania, vaan voidakseen kouluttaa hevosta ratsastajan tulee voittaa hevosen ystävyys. Branderup korostaa, että oikotietä onneen ei ole ja hevosen kouluttaminen vaatii aikaa. Koska hevonen on omistajansa peili, omistajan tulee itse olla henkisesti tasapainossa ja hyvinvoiva. Minua kiehtoo akateemisessa ratsastuksessa sen esteettisyys ja hienovireisyys. Hevosten ja ratsastajien ulkonäkö ja varusteet sekä ulkoiset puitteet toteuttavat kauneuden ihannetta. 

Kirjassa esitellään peruselementtien, kuten tasapainon, tempon ja tahdin lisäksi ratsukon "akateemiset portaat". Ensimmäisellä askelmalla on maasta käsin työskentely, jota tässä tyylisuunnassa hyödynnetään paljon. Siitä askelmat etenevät juoksutuksen ja selkään menon kautta varsinaisiin koululiikkeisiin. Niistä avo- ja sulkutaivutus tulevat kuvaan ensimmäisten joukossa. Ne ovat hevosta voimistavia ja kokoavia perusharjoituksia. Liikkeet vaikeutuvat ratsukon edistyessä aina piaffiin, piruetteihin ja passageen saakka ja ylimmillä askelmilla ovat erilaiset hypyt ja liikkeet, joissa hevosen paino on kokonaan takajalkojen varassa. Kruununa on capriole, jossa hevonen on kokonaan ilmassa ja ikäänkuin potkaisee taaksepäin. Näihin liikkeisiin yltävät harvat. Tunnetuimpina tietysti Wienin espanjalaisen ratsastuskoulun ratsukot.

Minua akateemisessa ratsastuksessa ja Bent Branderupin lähestymistavassa kiehtoo moni asia. Ihan ensimmäisenä kolahtaa kuitenkin ajatus "Horse is not made for the art of riding but the art of riding is there for the horse." Itsekin olen joskus pohtinut kouluratsastuksen mielekkyyttä hevosen kannalta. Branderupin systeemissä jokaisella liikkeellä on tarkoituksensa. Ne kehittävät hevosen lihaksistoa, notkeuttavat ja parantavat sen tasapainoa eli edistävät hevosen hyvinvointia. Esimerkiksi piaffia ei tehdä sen näyttävyyden vuoksi vaan liikkeen voimistavuuden ja hevosen taidokkuuden parantamiseksi. Espanjalainen käynti on Branderupin mukaan turha liike, josta voi pikemminkin koitua hallaa. 

Suomessa tavallinen ratsastuskoulun oppilas ei akateemisen tai klassiseen ratsastukseen tai sen ihanteisiin törmää. Vaikka karuus ja karski hevosten ja ratsastuskouluoppilaiden käsittely on vuosikymmenten myötä vähentynyt, yleensä Suomen ratsastuskouluissa opetetaan vahvojen apujen ja hevosen ohjan ja pohkeen väliin pakottamiseen perustuvaa ratsastusta. Istunnan hiomiseen eli ratsastuksen perustan rakentamiseen on niukasti mahdollisuutta. Hevosen rankaisemista käytetään edelleen yleisesti. Omalle kohdalle on sattunut  tapaus, jossa laatutallin huippuopettaja heräteli laiskaa ratsuani pitkällä raipalla maasta käsin hevosesta kiinni pitäen ja sitä lautasille roimien. Minä istuin selässä, kun hevonen pomppi ympäriinsä raippaa väistäen. Neuvo, jonka sain oli: "Pidä kiinni!" Suomen ratsastajainliittoa tämä tapaus ei kiinnostanut, mutta itse totesin, että vastaaviin tilanteisiin täytyy olla pehmeämpiäkin keinoja. Siitä lähti oma polkuni kohti erilaista, keveämpää ratsastamista ja tämän kirjan lukeminen oli osa sitä.

Branderupin teos on huolellisesti valmisteltu ja toimitettu. Siitä puuttuu nykykirjojen kiireisyyden tuntu. Sen sijaan sen tekstit ja kuvat on tehty pieteetillä ja hakemisto on kattava. Ratsastusta ja hevosen liikkeitä on aika hankala kuvata sanoin, liikkuva kuva toimii paljon paremmin. Branderup on kuitenkin onnistunut hyvin ja tekstit ovat johdonmukaisia. 

Kenelle: Ratsastuksesta hevosen hyvinvoinnin ylläpitäjänä ja taidemuotona kiinnostuneelle.

P. S. Katariina Albrecht selvittää blogikirjoituksessaan hienosti ratsastuksen historiaa ja ratsastuksen eri muotoja. Hän asemoi myös Bent Branderupin akateemisen ratsastustaiteen eri oppien jatkumoon http://ratsailla.blogspot.fi/2013/10/klassinen-ratsastus-akateeminen.html?m=0. 

Kirja: Academic Art of Riding

Kirjailija: Bent Branderup

Julkaisuvuosi ja kustantaja: 2014, Cadmos

Formaatti: Kovakantinen kuvakirja

Mistä hankittu: Amazonista

Tässä vielä kuva Fuengirolasta Sanchezin suvun kartusiaanihevosnäytöksestä keväältä 2015. 

Tuulisen saaren ihan kiva kirjakauppias

Jotkin kirjat vaan ovat kummallisia väliinputoajia. Hetkittäin ne vetävät kivasti ja antavat odottaa jotain kihelmöittävää pätkää ja toisena hetkenä ne sitten eivät ole juuri satunnaista blogitekstiä kummempaa luettavaa. Gabrielle Zevinin Tuulisen saaren kirjakauppias oli juuri tällainen kirja.

A. J. Fikry on nuori turhaantunut leski, joka on ajamassa elämäänsä karille. Hän pitää kirjakauppaa syrjäisellä saarella, joka hiljenee aina turistikauden jälkeen. Sitten tapahtuu jotain odottamatonta, joka saa A.J.:n elämänhalun palaamaan ja tarinan kaaren kohoamaan. Tapahtumiin liittyy lapsi ja nainen. Ja jo siinä olisi ollut kerrakseen ja tarina olisi voinut kiertyä näiden ympärille. Kuvaan liittyy kuitenkin uusia ihmisiä ja uusia yllättäviä käänteitä.

Se oli kirjassa mukavaa, että se käsitteli kirjoja ja kirjailijoita. "Kerro minulle lempikirjasi, niin tiedän sinusta kaiken tarpeellisen", olisi voinut olla päähenkilön repliikki. Kirjan olemus ja sen eri muodot, novellit, pitkät romaanit, E. A. Poen nuoruuden teoksen harvinainen ja kallis nide, sähköisen kirjan tuleminen saivat kaikki osansa. Tarina jätti valoisan kuvan kirjan tulevaisuudesta.

Todellisia herkkupaloja en tekstistä lopulta löytänyt. Kirja oli ihan mukava. Se oli myös myönteinen ja naivi, muttei kuitenkaan yhtä fiksulla ja kihelmöittävällä tavalla kuin ranskalaiskirjailijoiden vastaavat. Mieleen tulee esimerkiksi Muriel Barberyn Siilin eleganssi, joka oli myönteinen, naivi ja fiksu yhtä aikaa, niin kuin Amelie-elokuvakin. Leppoisaa kesälukemista tämä kuitenkin oli.

Kenelle: Kesälomalaiselle tai kirjoista pitävälle lukiolaiselle.

Kirja: Tuulisen saaren kirjakauppias (The storied life of A. J. Fikry, suom. Tero Valkonen)

Kirjailija: Gabrielle Zevin

Julkaisuvuosi ja kustantaja: 2014, Gummerus

Formaatti: Kovakantinen

Mistä hankittu: Saatu joululahjaksi

Säihkyvässä maailmassa naisartisti häviää aina

New Yorkin taidesosieteetissä Harriet Burden on miehensä Felix Lordin varjo. Tosiasiassa Harrietillä olisi paljon sanottavaa. Hän lukee filosofista kirjallisuutta ja on kiinnostunut ilmiöistä. Kukaan ei kuitenkaan vaivaudu kuuntelemaan, toisin kuin hänen miestänsä. Harrietin taiteilijaura hyytyy kuuluisan galleristimiehensä menestykseen. 

Miehensä kuoleman jälkeen Harrietista tulee Harry. Hän haluaa paljastaa taidepiirien mädännäisyyden ja osoittaa, että mikäli hän olisi ollut mies, hänen taideteoksensa olisi otettu vakavasti ja hän olisi ollut menestyvä taiteilija.  Harriet ryhtyy monimutkaiseen operaatioon, jossa hän käyttää miespuolisia sijaistaiteiteilijoita oman taiteensa esittelyyn ja kuvittelee saavansa revanssin.

Kukin bulvaani on tarinan arvoinen samoin kuin jokainen sivuhenkilö. Juoni kiertyy auki Harryn muistikirjojen ja sivuhenkilöiden kirjoitusten, muistiinpanojen tai tapahtumista esittämien kertomusten kautta. Jokainen heistä kertoo tarinaa vähän eri näkökulmasta ja omalla kertojanäänellään. Tämä rakenne oli aluksi varsin yllättävä ja hetken verran olin ymmällään, että kuka kirjan päähenkilö oikein onkaan. Koska päähenkilön omat muistiinpanot kirjaimilla erotetuissa muistikirjoissa muodostivat tarinan rungon, mieleen tuli rakenteeltaan samanhenkinen Doris Lessingin Kultainen muistikirja.

Kirja provosoi miettimään piilorakenteita, jotka suosivat miessukupuolta samoin kuin naisen suhteellisen ahdasta liikkumavaraa naisena olemisessa. Moni kirjan henkilöistä on sukupuolirooliltaan hämärtynyt tai monisuuntainen. Kukaan ei taida olla perinteisessä mielessä kovin normaali ylipäätään ja se on virkistävää.

Tarina päättyy päähenkilön kuolemaan. Sairastuminen ja kuoleman odotus on kuvattu eri kertojaäänillä yksityiskohtaisesti. Vaikka sitä lukiessa karmaisi, samaan aikaan kuvauksen lukeminen nostatti suurta kiitollisuutta omaa elämää ja rakkautta läheisiä kohtaan. Samaa mekanismia taitaa noudattaa tiibetinbuddhalainen kuolemameditaatio. Mutta mikä funktio niin yksityiskohtaisella kuolemanodotuskuvauksella oli tarinan kokonaisuudessa, sitä en ehkä täysin ymmärrä.

Luin kirjaa vartin pätkissä junamatkoilla. Se olisi ansainnut enemmän. Pitkä viiteluettelo filosofiseen kirjallisuuteen kertoo, että kirjasta löytyy lisää tasoja. Minä raapaisin omassa lukukokemuksessani vain pintaa. Mutta tarina oli ihan mukiinmenevä.

Kenelle: Taide- ja filosofianörtille, joka ei kavahda feminismiä.

Kirja: The Blazing World (suomennettuna Säihkyvä maailma)

Kirjailija: Siri Hustvedt

Julkaisuvuosi ja kustantaja: 2014, Sceptre

Formaatti: Kindle E-kirja

Mistä hankittu: Amazonista

Apuja työnteon tapojen muuttamiseen

Parjatun Pekka Himasen Sinisen kirjan mukaan Suomi menettää vuodessa mielenterveyden ongelmien ja töpahoinvoinnin takia sairauspoissaoloina ja menetettynä työpanoksena 10 miljardia euroa. Työ on isossa muutoksessa. Teollinen työ on muuttunut ajatustyöksi, digitalisaatio on tullut arkeen ja jatkuva tehostaminen aiheuttaa kiirettä, kaaosta ja stressiä. Saku Tuominen ja Pekka Pohjakallio ovat Työkirjassaan paneutuneet vastaaman modernin työn haasteisiin ja esittävät keinoja työntekemisen tapojen parantamiseen.

Työkirja kartoitaa ensin työntekemisen historiaa ja nykyhetkeä sekä ottaa katsauksen tulevaisuuten. Selkeä johtopäätös on, että työn tekemisen tavat eivät ole pysyneet muutoksen kelkassa. Leimaamme edelleen kellokorttimme, vaikka ajan mittaaminen ei kerro mitään siitä paljonko saimme töissä päivän mittaan aikaiseksi. Teemme työtä työpaikalla toimistossa, vaikka sen tekeminen voisi olla tehokkaampaa kotona, kirjastossa tai kahvilassa. Myös työntekemisen pitäisi siirtyä tähän päivään. Pääosa kirjasta valottaa havaintoihin ja tutkimuksiin perustuen mitä voisimme tehdä toisin.

Kirja tarjoaa kaksi työkalua tai mallia työntekemisen muuttamiseen: 925-timantin ja 1234-portaat. Näistä ensimmäinen on kehitetty innostavan ja aikaansaavan työkulttuurin aikaansaamiseksi. Timantin muodostavat merkitys, roolit, työtavat, ilo ja elämä. Näiden huippuunsa virittämistä avataan amerikkalaisten tutkijoiden ja yrityskonsulttien selvitysten sekä yritysesimerkkien perusteella. 

Jos 925-timantti jää vähän höttöiseksi, niin 1234-portaat sen sijaan ovat timanttia. Toistan tässä perusteet:

1. Valitse hyvissä ajoin ennen deadlinea asia, jonka ratkaiseminen tai edistäminen toisi sinulle ison helpotuksen, jemmaa se mieleesi ja muhita sitä kaikessa rauhassa, lenkkeile ja nuku sen kanssa, kunnes vähän ennen deadlinea työstät sitä normaaliin aktiiviseen tapaan valmiiksi. Muhitus on siinä vaiheessa tehnyt tehtävänsä ja ongelma ratkennut tai ainakin höllentynyt.

2. Pura työtehtävät kuormittamasta mieltäsi listalle. Listaa nopeasti hoidettavat asiat erikseen ja vie suuremmat asiat suoraan kalenteriin ja varaa niille aika (ks. kohta 3). Hoida nopeita asioita erilaisissa aikaraoissa. Hyödynnä kaikki raot.

3. Priorisoi kolmen asian joukoissa. Poimi isompien työtehtävien joukosta maksimissaan kolme asiaa, jotka aiot hoitaa käsillä olevan päivän, viikon tai kvartaalin aikana. Priorisoi ja suunnittele aktiivisesti koko ajan.

4. Neljä proaktiivista työtuntia, jolloin teet työtäsi herpaantumatta ja huippu-urheilijan tehoilla ja fokuksella riittää per päivä. Loput voi käyttää pakolliseen sälään ja säätämiseen. Valmistaudu neljään tehotuntiin kuin huippu-urheilija suoritukseensa.

Kirjan kaksi viimeistä osiota, muutosta ja tapojen juurruttamista sekä työnteon muuttamisen vinkkejä koskeneet osat tuntuivat vähän päälleliimatuilta. Tai sitten olen vain jo kertaalleen tankannut samaa tietoa ja samoja opuksia kuin ne, joihin muutoksen juurruttamisen osio perustui. Monet kirjan loppuosan vinkeistä olivat tuttuja ja jotkut lapsellisia, joukossa kuitenkin pari kivaakin, kuten kootkaa työpaikallenne lemmikkiseinä lemmikkieläinten kuvista ja pitäkää rusettilounas eli lounasseuran valinta rusettiluistelutyyliin. Aika paljon pitää muuttua, että virastossa järjesttäisiin vuoden huonoin slide -kilpailu, vaikka huonojen slidien parantamiselle olisi kyllä pohjattomasti tilaa.

Kirja on ihan hyvä ja tulee käytännön tarpeeseen. Monien varsinkin työajan käyttöön liittyvien muutosten edessä on nykyinen työaikalainsäädäntö. Tähän puuttui myös vastikää julkaistu Jukka Ahtelan SITRAlle valmistelema selvitys. Itse aion ottaa kirjan ehdotuksista käyttöön 1234-portaat. Oli myös kiva huomata, että aika monet kirjassa käsitellyt käytännöt minulla jo ovatkin hanskassa. Esimiehelle kirja antaa ajattelemista ja virittää innostusta tekemään asioita toisin ja toimimaan muutoksen esimerkkinä. Koska oma organisaatio on juuri nyt isossa myllerryksessä ja lopputuloksesta ei ole muuta tietoa kuin, että se tuskin on työntekijälle nykyistä otollisempi, luin tätä kirjaa himpun verran kyynisten linssien läpi, mikä on hyvä huomioida, kun yllä kirjattua lukee. 

Kenelle: Esimiehelle ja työtä tekevälle, muttei ihan pienessä organisaatiossa.

Kirja: Työkirja - Työelämän vallankumouksen perusteet

Kirjailija: Saku Tuominen ja Pekka Pohjakallio

Julkaisuvuosi ja kustantaja: 2012, WSOY

Formaatti: Pokkari

Mistä hankittu: JET-kurssin kirjatorilta

Tasapainoinen kuvaus sodan ajan Risto Rytistä

Sakari Virkkusen presidenttikirjojen sarjan viides, Risto Rytiä käsittelevä osa keskittyy sotavuosiin 1939-1944. Nuoren neron, Risto Rytin nousua talouselämän ja politiikan huipulle sivutaan vain johdannossa. Kirjassa keskitytään hahmottamaan Rytin toimintaa ja ajattelua sodanajan presidenttinä. Teos kuvaa selkeästi ja tiiviissä muodossa Suomen karmaisevaa asemaa kahden pahan, Natsi-Saksan ja kommunistisen Neuvostoliiton välissä maailmanpolitiikan myrskyvuosina. Oman höysteensä vaikeuksiin tuovat länsimaat, Iso-Britannia ja Yhdysvallat sekä naapurimaa Ruotsi. Henkisesti Suomi lukeutui niiden joukkoon, mutta myös ne hämmensivät maailmanpoliittista soppaa ja vaikuttivat Suomen asemaan sekä suoraan että välillisesti. Poliittisella johdolla oli valittavanaan pääsääntöisesti vain huonoja ja vielä huonompia vaihtoehtoja. 

Vaikka muutakin on esitetty, Ryti ei näyttäydy tässä kirjassa saksanmielisenä. Saksan liittolaisena Suomi pysyi pakon edessä, sillä Saksa tarjosi kipeästi tarvittua sotilas- ja elintarvikeapua. Kesällä 1944 Rytin von Ribbentropin kanssa solmima sopimus, jonka mukaan Suomi edelleen taisteli Saksan rinnalla eikä aikoisi tehdä erillisrauhaa NL: n kanssa oli sekin pakon sanelema, vaikka Saksan sotaonni oli jo kääntynyt ja NL aloittanut rauhantunnustelut Suomen kanssa. NL vyörytti joukkojaan Kannaksella ja Helsingin arveltiin tulevan vallatuksi heinäkuussa. Samaan aikaan oli ilmassa myös mahdollisuus, että Saksa valtaisi Helsingin, jos se ottaisi nokkiinsa Suomen pyrkimyksistä irtautua sodasta. Ryti uhrasi tulevaisuutensa tekemällä sopimuksen Ribbentropin kanssa omissa nimissään, näin varmistaen Saksan sotilasavun Kannakselle ja ruokatoimitusten jatkumisen. Tämä oli kaksinaamaista pelaamista, mutta mitä muuta kahden pahan välissä oman maan säästämiseksi olisi voitu tehdä. Rytin kannalta seuraukset olivat tunnetut: sotasyyllisyys, vankeus ja sittemmin kansakunnan marttyyrin ja sankarin asema. 

Siinä missä Kekkosta leimasi opportunismi ja energisyys, Paasikiveä pessimismi ja poliittinen taituruus ja Mannerheimia kurinalaisuus ja keikarimaisuus, Rytiä voi ajatella tämän kirjan perusteella luonnehtineen pidättyvyys, niukkahenkisyys ja asiakeskeisyys. Häntä ei voi sanoa sosiaaliseksi, vaan asiat tulivat ensin. Ihmissuhteiden hoitoon häneltä ei liiennyt aikaa eikä tarmoa, elleivät isänmaan asiat niin vaatineet. Tunteitaan hän ei esitellyt eikä hänellä ollut erikoisia tapoja. Ryti oli viileä, etäinen, säntillinen ja maansa asiolle omistautunut, ja vaimonsa tavoin fatalisti. Tätä kuvaa hyvin se, kuinka Rytit Helsingin pommitusten aikaan tuskin vaivaantuivat väistymään ikkunan ääreltä turvallisempia tiloja kohti, kun väestö istui pommisuojissa.

Jos ei ollut helppo Paasikiven ja Mannerheimin suhde, ei sitä ollut liioin Rytin ja Mannerheimin suhde. Rauhanneuvottelujen ja Mannerheimin prsidenttiyden jo sarastaessa vuonna 1944 Ryti suomi Mannerheimin mielialojen vaihtelevuutta "Mannerheim ajattelee liiaksi omaa nekrologiaan ja sitä, missä valossa hän tulee esiintymään jälkimaailmalle." Myös Rytin ja Kekkosen suhde oli Kekkosen puolelta katkeruuden sävyttämä, olihan Kekkonen työnnetty syrjään. Ryti vaikutti sodan loppua kohti kuitenkin tunnustavan yritteliään Kekkosen kyvyt.

Silmiinpistävää tässä poliittisessa aikakaudessa on jälleen se, että naisilla ei vaikuttanut olevan tehtävää eikä asemaa jatkosodan politiikan ytimessä muutoin kuin miesten tukijoina, kumppaneina ja taustajoukkoina. Virkkunen viittaa kyllä muutamaan otteeseen Sylvi-Kyllikki Kilven, sosiaalidemokraattien kansanedustajan sanomisiin, mutta kaikki määräävissä poliittisissa asemissa olleet kirjassa käsitellyt henkilöt olivat miehiä. Tänä päivänäkin ulkopolitiikan harrastus on miesvaltaista, vaikka tutkijoiden joukosta jopa julkisuudessa esiintyviä naisia löytyy. Mistäköhän mahtaa kiinnostuksen, pyrkimättömyyden tai pääsemättömyyden syy johtua? Politiikka ylipäätään on onneksi kuitenkin tasa-arvoistunut.

Nykypäivään verrattuna tiedonkulku ja päätöksenteko oli hidasta. Etenkin rauhantunnustelujen viestintä hallitusten välillä eteni kummallisia reittejä, diplomaattien ja erilaisten kätyreiden, lähinnä diplomaatteja tai hallituksia lähellä olleiden tiedotusvälineiden edustajien kautta. Se vaikutti virhealttiilta ja hitaalta. Päätöksiä tehtäessä asioita saatettiin keskusteluttaa ja hauduttaa päiviä ja viikkoja, mikä nykypäivän nopeaa reagointia vaativassa maailmassa tuntuu mahdottomalta. Usein myös pelattiin aikaa, mikä oli ja on normaalia. Toisaalta propaganda ja mielialojen seuranta olivat sodanajan arkipäivää Suomessakin.

Pidän Sakari Virkkusen tyylistä. Hän kuvailee kohdettaan asiallisesti, laajaan tietoaineistoon perustuen, valottaen aikakauden, päähenkilön ja presidentin toimikauden kannalta keskeisiä tapahtumia. Teksti on tarkoitettu tavalliselle tallaajalle eikä asiantuntijalle, mikä tekee siitä mukavaa lukea. Virkkusen presidenttikirjasarjan teoksissa on inhimillinen ote. Rytin kohdalla kuvaillaan hänen ja Gerda -vaimon läheistä suhdetta, Gerdan spiritismiharrastusta, kirjeenvaihtoa lasten, Niilon ja Henrikin, kanssa ja tyttären Evan lääketieteen opintoja. Hauska on kohtaus, jossa Ryti pysähtyy matkalla päämajaan Mikkeliin antamaan pojalleen Niilolle paketin, jossa on Gerdan pojantyttärellensä Helsingistä lähettämä potta, jollaisista Otavassa oli pulaa. Myös Rytien säntillinen elämäntapa etenkin ruoan ja säännöstelyn suhteen käy ilmi. Usea Rytien vieras toteaa Rytien tarjoilut niukaksi, suorastaan spartalaiseksi, vaikka samaan aikaan Mannerheim päämajassaan harrasti kulinaarisia nautintoja. Sundmalmiin, Helsingin ulkopuolella sijaitsevaan maapaikkaansa, Rytit sentään matkasivat säännöllisesti saadakseen lepoa sodan ja päätöksenteon rasituksilta.

Kenelle: Suomen presidenteistä, poliittisesta historiasta ja jatkosodan aikaisen Suomen tapahtumista kiinnostuneille.

Kirja: Ryti - Myrskyajan presidentti

Kirjailija: Sakari Virkkunen

Julkaisuvuosi ja kustantaja: 1985, Otavan presidenttisarjan viides osa

Formaatti: Kovakantinen

Mistä hankittu: Mummin kirjahyllystä