maanantai 5. tammikuuta 2015

Suomen luontoa hellivä, harmaiden henkilöiden Kultarinta

Anni Kytömäen esikoinen, Finlandia-ehdokas Kultarinta on painava teos. Tarinan päähenkilöt ovat biologi, maisteri Erik Stenfors ja hänen tyttärensä Malla. Tapahtumat sijoittuvat 1910-, 20- ja 30-luvuille Helsinkiin, sukukartanoon ja sen tiluksille vähän Helsingin ulkopuolelle
sekä Pohjanmaalle. Tarinan juoni kietoutuu vapaussodan ympärille, mutta sotaa kuvataan lähinnä vain joidenkin yksityiskohtien ja yksittäisten tapahtumien kautta. Sodan lopputulokset, etenkin yhteiskunnan jakautuminen vaikuttavat kirjassa kyllä.

Sodasta huolimatta kirjan henkilöt tuntuvat luovan kohtalonsa pitkälti aivan itse, jotenkin sisäsyntyisesti. Vaikka luonto ja luonnossa liikkuminen voimaannuttaa sekä Erikin että Mallan, kumpikaan heistä ei ole voimakas henkilö. Jos metsiä rahaksi muuttavaa Erikin isää ei oteta lukuun, kukaan kirjan henkilöistä ei ole vahva vaan he ovat kaikki jollain tavalla lannistuneita, lannistettuja tai harmaita. Erikin äidin alkoholismin perimmäinen syy ei käy selkeästi ilmi, vaikka onneton avioliitto on osa umpikujaa. Erikin elämää määrittää äidin ja Lidia-vaimon menettäminen, mutta sitten, kun olisi tilaisuus napata kiinni onnesta, Erik sählää pahemman kerran. Tämä käänne on juonen kannalta odottamaton. Ja miksi ihmeessä Erikinkin pitää juoda? Mallassa on vähän enemmän ytyä kuin Erikissä, mutta pitkät tovit hänkin alistuu kohtaloonsa.

Luontokuvaukset ovat kirjan parasta antia. Parhaimmillaan kuvaus oli niin hienoa, että saatoin lukiessani tuntea olevani luonnossa läsnä. En muista aiemmin kehollisesti tällä tavoin reagoineeni. Kun luin kuvausta linnunlaulusta, koin sen huumaavan tunteen, jonka keväisessä lintujen laulun täyttämässä luonnossa liikkuminen saa aikaan.  Samoin tunsin sen haikeuden ja kaipauksen, jonka keskikesäinen, yhtäkkiä linnuista hiljainen luonto aiheuttaa. Kuvaus luonnosta oli tyylikästä siinäkin mielessä, että se ei mennyt liiallisuuksiin, ei uponnut ylistykseen tai liialliseen runollisuuteen vaan nivoutui hyvin tarinaan. Hyvää oli myös se, että kirjoittaja oli malttanut annostella laajaa luontotietouttaan juuri sopivasti. Riski liialle tietopitoisuudelle ja kuivakkaalle akateemisuudelle ei toteutunut. Myös yksityismaiden luonnonsuojelualueiden perustamisen ensi askelet saavat kirjassa luonnehdinnan. 

Vaikka kirjan muu luonnontieteellinen tieto vaikuttaa oikealta, yksi pieni yksityiskohta pisti tämän luonnontieteilijälukijan silmään. Tekstissä kuvataan mehiläisen ullakolle rakentamaa harmaata pesää. Eivät mehiläiset tapaa rakentaa harmaita näkyviä pesiä ullakolle. Ampiaiset kylläkin. Mehiläinen voi rakentaa vahakennostojansa ihmisen antamien pesälaatikoiden ulkopuolellekin, mutta se rakentaa ne mieluummin pieneen ahtaaseen tilaan ja pois näkösältä, toisin kuin ampiainen. Se ripustaa kaikille tuttuja paperisia, harmaita pallopesiään näkyville paikoille. Mehiläinen kuulostaa kyllä paljon runollisemmalta kuin ampiainen, vaikka on tyystin eri laji ja mietinkin, että oliko tekstiin päätynyt mehiläinen siksi, että ampiainen olisi ollut liian arkipäiväinen eläin siinä kohdassa kuvattavaksi.

Kultarinta on varmastikin merkkiteos. Kirjan hienot kuvaukset Suomen luonnosta liittävät sen suurten suomalaisten luontokirjailijoiden, jopa Aleksis Kiven, Eino Leinon ja Aaro Hellaakosken, teosten jatkumoon. Varsinkin metsiämme Kytömäki kuvaa lämmöllä ja valtaisalla kunnioituksella ja nivoo luonnonmaantieteelliset ja biologiset faktat kekseliäästi osaksi tarinaa. Drumliineilla ja etenkin vesikasvi ormiolla on oma herkullinen tehtävänsä tarinassa. Erikille ja Mallalle metsä on yksinkertaisen ja onnellisen olemisen ympäristö, aivan kuten se oli Aleksis Kiven seitsemälle veljeksellekin.

Minun odotukseni olivat Kultarinnan kohdalla viritetty huippuunsa ja se ei ole koskaan hyvä lähtökohta. Vaikka tunnistan kirjan hyväksi kirjaksi, se ei ollut minun kirjani. Nautin teoksen luontokuvauksista ja päähenkilöiden hienosta luontosuhteesta, mutta kirjasta puuttui rosoa ja henkilöistä sellaista voimaa ja valoa, jota tunnun niihin kaipaavan. Kirja oli myös tyystin huumorista vapaa. Pitkät pätkät aakeita laakeita kuvauksia ja hidasta juonen kuljetusta olivat minulle aikamoista tervan juontia. Tarina olisi ollut mahdollista pusertaa kolmannekseen pituudestaan. Lisäksi kirjan nimivalinta ei minusta ole kovin osuva, kultarinnalla on koko tarinan kannalta kovin kapea rooli. Tosin minulta saattoi mennä ohi osa sen kansatieteellistä merkitystä. Kaikesta tästä huolimatta haluan suositella kirjaa ja toivon, että Kytömäeltä saadaan uutta luettavaa.

Kenelle: Suomen luonnosta ja vapaussodan vaikutuksista kiinnostuneelle.

Kirja: Kultarinta
Kirjailija: Anni Kytömäki
Julkaisuvuosi ja kustantaja: Gummerus, 2014
Formaatti: Kovakantinen kirja, 644 sivua
Mistä hankittu: Lainattu ystävältä



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti