Tikli imee lopulta pyörteen lailla mukaansa

Donna Tartin Pulizer-palkitun Tiklin alku on tavattoman tahmea. Theo-pojan ollessa äitinsä kanssa New Yorkin modernin taiteen museossa museoon tehdään pommiattentaatti. Theon äiti kuolee, Theo selviää ja tapahtuu muutakin kirjan tarinalle tärkeää. Vaikka tämä attentaattikuvaus luo pohjan koko tarinalle, se tuntui kestävän ikuisuuden. Raunioiden, valojen, äänten, tuoksujen ja tunteiden kirjon kuvaus on hieno, mutta väsyttävän tarkka. Mutta koska tuo alku on tarinalle tärkeä, kannattaa jaksaa sinnitellä sen läpi. Sen jälkeen tarina lähtee käyntiin.

Vaikka se otti aikaa, lopulta ihastuin kirjan päähenkilöön Theoon. Theo vaalii suurta, rikollista salaisuutta ja hänen elämäänsä määrittävät pettymykset, saavuttamaton haave ja suru, silti hän on sympaattinen, jännä ja vetovoimainen ja sai minut puolelleen. Lisäksi hän ymmärtää kauneuden ja taiteen päälle, mikä ei koskaan ole miehelle hullumpi ominaisuus.

Theo päätyy ensin ystävän perheen huostaan ja lopulta länteen uhkapeluri-isänsä luo. Oikeastaan huostasta tai hoivasta ei voi puhua. Niitä Theo ei saa. Pienestä asti hän selviää itse ja omillaan. Nevadassa kuvaan astuun toinen kirjan päähenkilöistä, ukrainalaista alkuperää oleva Boris. Hän on Theon vastakohta, huoleton, slaavilainen, päätön ja villi. Silti jopa nuoressa Theossa ja Boriksessa kaikkien huumeseikkailujen keskellä on syvyyttä. Erinäisten mutkien kautta tarina palaa New Yorkiin ja Theo astuu antiikkikauppiaiden maailmaan.

Yksi Tiklin ydinteema on sattuma. Se kuinka kohdalle osunut satunnainen ja erittäin epätodennäköinen tapahtuma voi suistaa elämän totaalisesti raiteiltaan ja toiseksi. Kuinka ihminen selviytyy ja mitä hänelle tapahtuu? Kun mullistava romahdus tapahtuu lapselle, siitä tulee elämää määrittävä tekijä. Sitä kantaa mukanaan kuin varjoa. Se on aina läsnä. Vain saman kokoneet voivat ymmärtää ja muiden kanssa varjosta ei kannata edes puhua.

Tiklissä kaikilla on salaisuutensa ja valheensa, ja pettymykset ovat luonnollinen osa elämää. Theon suuri salaisuus ja petos ajavat lopulta kuoleman rajalle ja tapahtuu käänne. Lopussa Theo pohtii elämää: "A great sorrow, and one that I am only beginning to understand: we don't get to choose our own hearts. We can't make ourselves want what's good for us or what's good for other people. We don't get to choose the people we are". Amerikkalaisessa kulttuurissa kehotetaan ajattelemaan isosti ja jahtaamaan unelmia, seuraamaan sydämen osoittamaa tietä. Theon kysyykin, että mitä sitten, kun sydämen osoittama tie johtaa tappioon ja tuhoon.

Toinen kirjan teema on kysymys hyvien ja pahojen tekojen seurauksista. Oikeuttaako alkuperäistä pahaa suurempi lopun hyvä alkuperäisen pahan teon? Tikli tuntuu kyseenalaistavan ajatuksen siitä, että pahoista teoista seuraa aina pahaa ja hyvistä teoista seura aina hyvää. Lopun kliimaksikohdassa on huikean hieno, jotenkin elokuvamainen kohtaus, jossa Boris saarnaa Theolle hyvän ja pahan olemuksesta. Hänen mukaansa Theo näkee kirkaana vain hyvän ja pahan eikä mitään siltä väliltä, vaikka suurin osa elämää sijoittuu siihen väliin. Hän vetoaa Raamatun tarinaan varkaasta, joka varastaa köyhältä leskeltä, tekee hyviä sijoituksia ja palaa ja palkitsee lesken avokätisesti ja viittaa Dostojevskin Idioottiin.

Tarttin Tiklin tarina voisi olla mikä tahansa dekkaritarina, mutta sitä se ei ole. Siinä on ajankohtaisuutta ja samalla se pureutuu syvälle ihmisyyden ikiaikaisiin kysymyksiin, rakkauteen, petokseen ja kykyyn nauttia kauneudesta ja nähdä siinä merkitystä. Taide luo yhteyden erilaisten maailmojen ja eri ajankohtina elävien ihmisten välille. Lopulta vain sillä on merkitystä. Muu on orgaanista ja ajautuu vääjäämättä kohti menetyksiä ja lopulta kuolemaa.

Tikli on jollain tavalla ihmeellinen. Ensin sitä lukee vähän vastentahtoisesti, sitten henkilöt alkavat kiinnostaa ja tapahtumien miljöö miellyttää. Lopulta tarina imee virtaansa pyörteen lailla. Tiklin tunnelma on ainutlaatuinen. Siinä on aavistus jotain samaa kuin David Lynchin elokuvissa, aavistus surumielisyyttä, värien selkeyttä ja kauneutta, odottava tunnelma. Kieli on hiottua ja Donna Tarttin runoilijuus kuultaa läpi. 

Kenelle: Vetävästä tarinasta, hienosta kielestä, nyansseista, kauneudesta ja kulttuurin merkityksestä viehtyneelle. 

Kirja: The Finch (Tikli)

Kirjailija: Donna Tartt

Julkaisuvuosi ja kustantaja: 2013, Little, Brown

Formaatti: Kindle e-kirja

Mistä hankittu: Amazonista

PS. Olen kovasti viehtynyt kevyeen ja pieneen Kindle-lukulaitteeseeni. Samat tekstit iPadin tai puhelimen ruudulta eivät ole Kindlen käyttömukavuuden veroisia. Kindlen ruutu on matta ja yksinkertainen, siinä on paperin tuntu. Voi kun saisin kirjoja suomeksi Kindlelle! En kaipaa itselleni ja asuntoani täyttämään yhtään uutta kapinetta ja olisi hienoa, jos kaikki kirjani olisivat sähköisiä. Se vain ei ole mahdollista, kun suomenkielinen tarjonta on niin surkea.

Tarinan voimasta, heimoista ja politiikasta

Juhana Torkin Tarinan valta - Kertomus luolamiehen paluusta on viimeistelty teos tarinan olemuksesta, käyttötavoista ja -mahdollisuuksista. 

Tarina on merkitystä ja tunnetta ja sillä on tietty tunnistettava hahmo tai muoto. Usein tarina kuvaa ongelman tai ongelmavyyhdin ja antaa ratkaisun. Kun tarinan päähenkilö, protagonisti, on kiinnostava tai voimme samaistua häneen tutkimme hänen kauttaan omaa suhdettamme elämään ja samalla voimme myös oppia jotain.Ihminen on virittynyt lumoutumaan tarinoiden loihtimista näyistä ja tarinoilla on syvällinen tehtävä. Niillä paitsi välitetään tietoa, myös rakennetaan minuuksia, heimoja ja kokonaisia valtioita.

Torkin mukaan lähes kaikki tarinat, jopa median kertomat tarinat, palautuvat muutamiin arkkityyppeihin.  Tuttuja arkkityyppejä ovat tuhkimotarina, sen modernina versiona Applen nousu autotallista tähtiin, ja Daavidin ja Goljatin taistelu ja sen yhtenä muunnelmana meille tuttu piskuisen Suomen talvisota suurta Neuvostoliittoa vastaan. Jos haluat, että viestisi painuu mieleen, viritä se tutun tarinan arkkityypin muotoon. Malleiksi kelpaavat myös Robin Hood, joka varastaa rikkailta ja jakaa köyhille, Ikaros, joka lentää lähelle aurinkoa ja kärventää siipensä tai Midas, joka muutti kaiken kullaksi.

Oman aikamme paradoksi on, että altistumme ennen kokemattoman sakealle tarinoiden virralle, mutta oma kykymme kertoa tarinoita on haalistunut. Kulutamme tarinoita, mutta emme tuota niitä ja tarinointi on jäänyt enimmäkseen ammattilaisten hommaksi. Tarinoiden suursuoltaja lehdistö saa Torkilta haukkuryöpyn, erityisesti sen saa vakava, tiedon välitykseen keskittynyt lehdistö, aivan erikseen Hesari. Sivistys ei enää ole itseisarvo ja rahalla on valta. Näin ollen myös lehdet antautuvat lukijoiden kosiskeluun hinnalla millä hyvänsä. Siinä tarina on hyvä väline. Uutiset muuttuvat tarinoiksi, niihin pitää löytää tarinakelpoinen vinkkeli, jotta ne myyvät. Tiedonvälitys vääristyy ja sivistys kärsii. Aika synkkää, mutta Hesarin pitkäaikaiselle tilaajalle liian tuttua.

Toisaalta Torkki kuvaa mihin hyvä tarinankerronnan kyky voi johtaa. Se voi saada aikaan maagisen kyvyn koskettaa. Kyky koskettaa on edellytys kultin, heimon tai puolueen muodostumiselle tarinoijan tai puhujan ympärille. Tällaisina heimonluojina Torkki kuvaa Barack Obaman, Steve Jobsin ja Timo Soinin. Hän purkaa eräitä heimonluojien puheista osiin osoittaakseen kuinka niiden elementit vaikuttavat. Hän osoittaa yhtymäkohdat Obaman virkaanastujaistilaisuuden puheen ja  hobbittien matkaanlähtöä kuvaavan tarinan välillä. Vaikuttava tarina ja puhe osoittaa ongelman, nostattaa hätätilan tunnun ja kertoo kuinka "me" voi sen ratkaista ja innostaa toimimaan. Tuo puhujan käyttämä "me" on oleellinen, sillä luodaan heimohenkeä ja puhuja on heimon johtaja.

Torkki lausuu ääneen paljon sellaista mitä minäkin olen viime vuosina ajatellut seuratessani suomalaisen keskustelukulttuurin jyrkentymistä. Isona tekijänä äänenpainojen terävöitymisessä on ollut netin mahdollistama nimetön osallistuminen. Välillä tuntuu, että suomalainen nettikeskustelu ilmentää alituista kokemusta häviöistä ja tappioista. Enemmistö kokee olevansa kaltoin kohdeltuja. Torkki ruotii tätä ilmiötä ja katsoo, että olemme saavuttaneet demokratian neljännen vaiheen, jossa vapaus, tasa-arvo ja yksilön oikeudet ajavat muiden arvojen ohi. Nettiklubien kliktivismi heimoistaa meitä samanmielisten joukkoon ja erilaisuuden sietokyky vähenee. Tykkää/ei tykkää -kaksijakoisuus kärjistää heimojen eroja ja Suomi on jakautunut kuppikuntiin.

Torkin mukaan suurin häviäjä nykyisessä nopeuden kulttuurissa vaikuttaa olevan ajattelu. Siinä missä muinoin, ennen kirjoituskoneita ja tekstinkäsittelyohjelmia, kirjoitusten tuli olla päässä loppuun mietittyjä ennen kuin ne kirjattiin ylös, nyt riittää tunteen synnyttämä ajatuksenpoikanen, joka twiitataan eetteriin sen koommin pohtimatta. Se mikä saa eniten klikkauksia pärjää. Torkki kertoo, että Platonin mukaan viisas ihminen pysähtyy toviksi vaikean kysymyksen äärelle, niin kuin tienhaaraan, eikä jatka matkaa ennen kuin on selvittänyt minne tiet vievät ja houkka on se, joka "noin vain väittää voivansa hetkessä lausua selvän ja luotettavan käsityksen tärkeästä kysymyksestä". 

Tämän kirjan jäljiltä tunsin ymmärtäväni maailmaa ja ihmistä taas piirun verran paremmin. Ja se, jos mikä on hyvän kirjan merkki.

Kenelle: Kaikille. Varsinkin puhujille, kirjoittajille ja suomalaisille nettikeskustelujoille.

Kirja: Tarinan valta - Kertomus luolamiehen paluusta
Kirjailija: Juhana Torkki
Julkaisuvuosi ja kustantaja: 2014, Otava
Formaatti: Kovakantinen kirja

Mistä hankittu: JET-kurssin kirjatorilta

Puuduttava satavuotias

Tämän tarinan alkukoti on Forrest Gump -elokuvassa. Se on sen ruotsalainen versio, joten siihen on sotkettu hippunen Stig Larson -meininkiä.

Satavuotias Allan Larsson karkaa ahdistavasta vanhainkodistaan omana syntymäpäivänänsä. Siitä alkaa hurja reissu, johon sekaantuu niin rikollisia, rahaa, ruumiita kuin yksi elefanttikin. Rinnan tämän 2000-luvun tripin kanssa kulkee Allanin tapahtumien täyteinen elämäntarina ja 1900-luvun historian pikakelaus. Allan tekee tuttavuutta niin Francon, Trumanin, Stalinin kuin Maonkin kanssa. Hän matkaa Itämerellä sukellusveneessä ja siirtää ydinpommin valmistusohjeet jenkeiltä Neuvostoliittoon.

Forrest Gumpin tapaan Allan on yhden sortin höppänä, joka osuu historian ratkaiseviin kohtiin ja saa aikaiseksi odottamattomia tapahtumaketjuja. Jos nyt jokin kohta, niin historiakohdat ovat edes jossain määrin kiinnostavia.

Vaikka tämä kirja on sinänsä ihan moitteeton ja monelle varmaan hauskakin, minulle se ei tarjonnut mitään tarttumapintaa. Puursin sitä läpi kuukausi kaupalla ja se ei vaan napannut. Mutta monelle muulle se tarjoaa varmasti hupia.

Kenelle: Geriatriaan vähän toisenlaista näkökulmaa hakevalle, historian kevyestä pikakelauksesta innostuvalle.

Kirja: Satavuotias, joka katosi

Kirjailija: Jonas Jonasson (suomentaja Raija Rintamäki)

Julkaisuvuosi ja kustantaja: 2009, WSOY kustantaja

Formaatti: Pokkari

Mistä hankittu: Lainattu siskolta

Mannerheimin tarina mehukkaasti paketoituna

Jonathan Clements on puristanut Carl Gustav Emil Mannerheimin koko elämän runsaat kolme sataa sivua käsittävään pokkariin.

Toimittajamaisella otteella Clements kuvaa Mannerheimin vaiheita. Hänen lapsuutensa Louhisaaren kartanossa Venäjän suuriruhtinaskunnassa oli tasapainoinen. Nuoruus oli vähän kuriton ja se päättyi ristiriitaiseen päätökseen lähteä Venäjän armeijan koulutukseen Pietariin. Sekä oleskelu Pietarissa tsaarin palveluksessa että Mannerheimin osallistuminen Japani-Venäjä -sotaan 1905-1906 kuvataan tulevaisuuden tapahtumia pohjustaen. Keski-Aasian tutkimus- ja vakoilumatka käydään läpi aika seikkaperäisesti aina Dalai Laman kanssa tapahtunutta kohtaamista myöten. Mannerheimin osallistuminen ensimmäiseen maailman sotaan 1914-1918 Venäläisten joukoissa Puolassa sekä paluu Suomeen ja lopulta nousu ratkaisevaan asemaan ensin kansalaissodassa valkoisena kenraalina ja lopulta jatkosodassa koko kansan marsalkkana kerrataan kaikki kiinnostavasti.

Erityisen kiinnostavaa Mannerheimia syvällisemmin tuntemattomalle oli kuvaus Mannerheimin parivuotisesta matkasta Keski-Aasiaan vuosina 1906-1908. Matkan tarkoituksena oli selvittää Kiinan rajaseutujen tilannetta tsaaria varten. Mannerheim oli aina ollut kiinnostunut tutkimusmatkailusta ja hänen ihailemansa "ruotsalainen" tutkimusmatkailija Adolf Nordenskjöld oli perhettä, isän siskon mies. Sekä tutkimusmatkailua että vakoilua auttoi se, että Mannerheim oli taitava kartanpiirtäjä. Antropologin peiteammatissa Mannerheim saattoi huomiota herättämättä kerätä tietoja Kiinan rajaseuduista ja koota samalla myös kulttuuriantropologista aineistoa. Lähtemällä Keski-Aasian matkalle Mannerheim sai etäisyyttä ja eräänlaisen katkon veitsenterällä olleeseen uraansa Venäjän armeijassa. Venäjän tsaarin hovissa chevalier-ratsukaartissa edennyt ura joutui vaakalaudalle tsaarin suosion romahtaessa ja bolshevismin nostaessa päätään.

Olin kuvitellut Mannerheimin veljeilleen saksalaisten kanssa, kävihän Hitlerkin hänen 75-vuotissyntymäpäivillään vuonna 1941. Tämän kirjan mukaan Marski ei pitänyt saksalaisista,  ja pyrki pitämään Suomen kaikin tavoin erossa Saksasta, toisin kuin kotimaan poliitikot. Sen sijaan Mannerheim olisi halunnut lähteä sotimaan Petrogradiin taistellakseen bolshevismia vastaan. Se on jäi edelleen ihmetyttämään, että Mannerheimiä ei sodan jälkeen tuomittu sotasyyllisenä, vaikka hän oli Suomen armeijan ylipäällikkö sodassa Neuvostoliittoa vastaan ja poliittiset johtajat tuomittiin. Lukiko Neuvostoliitto palvelusajan Venäjän armeijassa tai hänen roolinsa sodan lopettamisessa jotenkin Mannerheimin hyväksi?

Ihmisenä Mannerheim oli tämän kirjan perusteella kunnianhimoinen, stoalaisen kurinalainen, hevosia rakastava, perhe-elämässään epäonnistunut aatelinen kosmopoliitti, jolla oli lopulta runsaasti kokemusta ja strategista vainua. Mannerheim vaikutti ihmiseltä, joka oli onnellisimmillaan ja parhaimmillaan koettelemusten keskellä ja vähän epämukavissa olosuhteissa. Hän oli selkeä vastuunkantaja ja sotilas pikemmin kuin poliitikko. Elämänsä loppupuolella hän ryhtyi hyväntekijäksi ja perusti Mannerheimin lastensuojeluliiton.

Luin kirjan osana Pressakirjakerho-harrastustani ja täytyy myöntää, että kirja muutti ajatuksiani Mannerheimista. Minulle tämä Mannerheimintien ratsastajapatsaan herra on edustanut aatelista, suomea taitamatonta sotajohtajaa, joka on leijaillut jossain kaukana tavallisen suomalaisen yläpuolella. Suomi oli kuitenkin kosmopoliitille Mannerheimille kotimaa, jonka puolesta hän oli valmis useaan otteeseen laittamaan peliin lahjakkuutensa ja kurinalaisella asenteella hankitun pitkän kokemuksensa. Se, että hän ei puhunut sujuvaa suomea ei lopulta muodostunut sotamenestyksen esteeksi. Hän oli tottunut komentamaan vieraskielisiä joukkoja tulkin välityksellä.

Pidin siitä, että Suomea ja Mannerheimia tarkasteltiin kauempaa ja viime vuosisadan tapahtumien globaalissa kontekstissä. Tunkkainen kotimaan politiikka, joka tuppaa tukkimaan jokaisen presidenttikirjan, oli jätetty minimiin.

Ottaen huomioon, että Mannerheimin elämä oli poikkeuksellisen monipolvinen, Clements on onnistunut tiivistämään oleellisimmat ja kiinnostavimmat tapahtumat suorastaan mehukkaaksi ja tiiviiksi paketiksi.

Kenelle: Historiasta ja seikkailutarinoista kiinnostuneelle.

Kirja: Mannerheim - Presidentti, sotilas, vakooja

Kirjailija: Jonathan Clements (suomentaja Jyri Kettunen)

Julkaisuvuosi ja kustantaja: 2014, Docendo

Formaatti: Pokkari

Mistä hankittu: Helsingin rautatieaseman pokkarikaupasta

Paasikiven sihteerin kertomaa

Ryhdyin tähän teokseen osana harrastusta, Pressakirjakerhoa, jossa käymme läpi pienen ystäväjoukon kanssa presidenttiemme elämänkertoja ja siinä samalla Suomen poliittista historiaa.

Pääministereiden pitkäaikaisen sihteerin Toivo Heikkilän vuonna 1965 julkaistu muistelmateos kertaa Suomen tapahtumia ja politiikkaa aselevon jälkeisinä vuosina 1944-48. Erityisesti kerronnassa käydään läpi Juho Kusti Paasikiven roolia sodan jälkeisinä riskiherkkinä vuosina. Myös pääministerinä Paasikiven jo presidentiksi siirryttyä toiminut Mauno Pekkala saa kirjassa osansa.

Sodan jälkeiset vuodet olivat sisäpoliittisesti epävakaita ja vaativat Paasikiveltä paljon. Ensin pääministerinä ja sitten presidenttinä. Hänhän oli jo vanha - ja (ehkä myös) haluton - mies presidentiksi ryhtyessään. Hän nautti kuitenkin yleistä luottamusta ja oli poliittisesti taitava. Sitä myöten hän kykeni myös pitämään sisäpoliittisen hajoamisalttiin hallituspaletin kasassa. Sotasyyllisyyskysymyksen ratkominen esitetään Paasikiven uran raskaimpana tehtävänä, joka vaati huimaa kykyä tasapainotella erilaisten sisä- ja ulkopoliittisten odotusten välillä.

Kirjan loppuhuipentumana on kuvaus YYA-sopimuksen solmimisesta ja sitä edeltäneistä neuvotteluista. Niissä tavoitteena oli varmistaa, että Suomi säilyttää liikkumavapautensa eikä ajaudu allekirjoittamaan maata poliittisesti Neuvostoliittoon kahlitsevaa sopimusta, kuten Itä-Euroopan maat olivat tehneet.

Läpi kirjan hahmottuu kuinka Paasikivi teki todeksi tavoitettaan pitää Suomi suurvaltojen eturistiriitojen ulkopuolella.

Teos on ajankohtainen. Suomella on jälleen naapurissaan arvaamaton, provokatiivinen ja kiero suurvalta, jonka kanssa täytyy elää - maantieteellemme, kun emme mitään voi ja tosiasiat täytyy tunnustaa. Suurvaltojen eturistiriitojen ulkopuolella pysymisellä ainakin ja sotilaallisella liittoutumattomuudellakin lienee edelleen arvonsa. Samoin sillä, että Suomen johtajilla on henkilökohtaisia kontakteja naapurimaan johtoon heidän arvaamattomuudestaan huolimatta ja riippumatta siitä, että Suomi on nyt osa EU:a. Suomen asioita hoidettiin hyvään suuntaan maiden johtajien henkilökohtaisilla suhteilla sodan jälkeisinäkin vuosina. Nytkin tuntuisi rajoittavalta pitäytyä vain EU:n kautta tehtävään yhteydenpitoon. Samaan tapaan kuin kysymys Suomen kansainvälisestä luottoluokituksesta on Suomelle kriittinen, kysymys kansainvälisten lainojen saannista ja lainojen hinnoista oli polttava välirauhan aikaan. Luotonantajat katsoivat Suomen ja Paasikiven suoriutuneen Neuvostoliiton ristipaineessa kohtuullisesti, saaneen kohtuullisen edullisen YYA-sopimuksen ja jatkoivat Suomen luotottamista YYA-sopimuksen solmimisesta huolimatta.

Erityisesti minua kiinnosti Paasikiven persoona ja kasvutarina sekä mehevät anekdootit, joita uskottu sihteeri sisäpiiristä saattaisi kertoa. Kirja antoi kuitenkin aika vähän vihiä Paasikivestä ihmisenä. Paasikivi oli älykäs ja erittäin kokenut.  Hän oli hötkyilemätön lainoppinut ja talousmies eikä juurikaan tullut päivänpolitiikassa vaikutetuksi eri poliittisten ryhmien taholta. Hän oli myös voimakastahtoinen persoona ja sai kovaäänisiä raivokohtauksia ja tarpeen vaatiessa läksytti tielleen sattuvia pidäkkeettömästi. Paasikivi käytti voimakasta ilmaisutapaansa myös laskelmoivasti ja saattoi eduskunnalle puhuessaan tehdä harkittuja ylilyöntejä odottaessaan eduskunnalta vastaavasti tietyn voimakkuuden reaktiota vastakkaiseen suuntaan. Ja yleensä hän sai eduskunnalta sen mitä odotti.

Katselin Paasikiven päiväkirjoja tämän teoksen taustalla, mutten kovin järjestelmällisesti. Kieltämättä niiden kautta olisi saanut paljon läheisempää kosketusta Paasikiven ajattelu- ja työskentelytapaan. Muutama hymynkaretta nostattava anekdootti tässä kirjassa oli, mutta välillä tuntui siltä kuin olisi lukenut valtioneuvoston istuntopöytäkirjoja. Sen verran tarkkaan ja kuivasti ministereiden kannat ja näkemykset oli kirjattu. Mitään paljastuksia tässä kirjassa tuskin tehtiin silloin, kun se julkaistiin.

Kenelle: Suomen poliittisesta historiasta kiinnostuneelle ja puoluepoliittisten kahakoiden kuvauksista nauttivalle.

Kirja: Paasikivi peräsimessä

Kirjailija: Toivo Heikkilä

Julkaisuvuosi ja kustantaja: 1965, Otava

Formaatti: Kovakantinen kirja

Mistä hankittu: Isoäidin kirjahyllystä

Runollinen ja roisi Kätilö

Fräulain Schwester, Villisilmä, on Katja Ketun palkitun tarinan päähenkilö. Kätilön ammattinsa hän on oppinut ottoäidiltään Näkkälän Aunelta.

Villisilmän tarina sijoittuu vuosien 1944-1945 Lappiin. Pääasiassa kuvaus osuu aikaan, jolloin Suomi kävi vielä jatkosotaa Saksan kumppanina Neuvostoliittoa vastaan ja saksalaiset olivat Lapissa kaikkialla läsnä. Lopussa sodan kurssi kääntyy, Neuvostoliiton kanssa tulee rauha ja Saksasta vihollinen.

Villisilmä ei ole ihannenainen. Isänä punikki, ottolapseksi vieraaseen perheeseen joutunut, vikasilmäinen ja lisääntymiskyvytön. Sodan aikaan jo kolmenkymmenen paremmalla puolella. Siihen ajanhetkeen Villisilmällä oli erittäin monta handicappia. Käytännössä hän oli vanhapiika, vaikka Unton kanssa jotain yritelmää olikin. Unto ei vain oikein kiinnostanut, kuten ei ollut kukaan muukaan oikein innostanut. Ainakaan sellainen, jonka niillä avuilla olisi voinut saada.

Ja sitten tulee Johann Angelhurst, Saksalainen upseeri ja SS-sotilas. Villisilmä syttyy valokuvaajana ja toimittajana toimivalle Johannekselle. Johannes on täydellinen ja upea univormussaan. Pahaksi onneksi myös Villisilmän ottoperheen sisko Lissu ihastuu Johannekseen. Ja hänellä niitä avuja riittää. Tuleva elokuvatähti.

Johanneksen ja Villisilmän välille syntyy kuin syntyykin suhde. Johannes tekee Villisilmästä täyden. Sanoo: "Sie haiset hetelmälliselle." Mutta suhde syntyy myös Johanneksen ja Lissunkin välille. Tarina kiertää vankileiri Titovkan pahimmat systemaattisten, organisoitujen raiskausten ja ihmiskokoiden loukut, Petsamon, Pohjois-Norjan vuonon perukat, Ukrainan sota-alueet ja lopulta erään tietyn vuonon, Kuolleen miehen vuonon. Se olisi lopullinen kohtauspaikka, jos sota erottaisi Johanneksen ja Viirusilmän tiet. Ja niinhän se tekee. Mutta en kerro enempää, vaan jätän loput teille luettavaksi.

Kirja on poikkeuksellinen. Sen kieli on samaan aikaan karua, roisia, härskiä, juurevaa, fantastista ja runollista. Karmeuksien, raakuuksien ja löyhkien, joista Kettu käyttää sanaa onka, vastapainona on luonnon runollista kauneutta, rakkauden ja hekunan ihanuutta. Tarina on jokseenkin toivoa vailla, vaikka siinä selviydytäänkin. Sodan oloissa ihminen on toiselle susi ja yltää karmaiseviin tekoihin. Ihmisiltä riisutaan ihmisyys: vapaus, koskemattomuus ja ilmaisun mahdollisuus. Puolia valitaan ja puolia vaihdetaan. Kukin valitsee parhaimman kykynsä mukaan selviytyäkseen. Viirusilmä valitsee rakastamisen eikä selviytymistä. Sota generoi toisaalta raakuutta, toisaalta kiimaa. Sitä raakuutta mitä kirjassa kuvataan, ei voi tässä edes ilmaista. Silti en jättäisi kirjaa lukematta. Se on ehdottomasti suosituksen arvoinen. Kyllä ihmettelen, että Kettu ei tästä Finlandiaa eikä edes ehdokkuutta saanut.

Jos minulla jokin vertailukohta tätä tarinaa luodatessani mielessä kävi, se oli Riikka Pelon  Jokapäiväinen elämämme. Myös se on runokielinen kuvaus erikoisesta naisesta ja tämän rakkauksista Neuvostoliiton ja sodan pinteessä. Siinä missä Pelon tarina oli kuvaus järjestelmän yksilölle aikeuttamasta ahdistuksesta ja ankeudesta, tämä oli kuvaus, paitsi sodan järkyttävien olosuhteiden, myös rakkauden pakottamien omien valintojen aiheuttamasta loukusta. Samoja teemoja on käsitellyt myös Sofi Oksanen, mutta mielestäni helpommassa, ja kielellisesti kapoisemmassa muodossa kuin Kettu ja Pelo.

Kätilössä on monia tasoja ja teemoja. Se on lopulta aika hengästyttävä. Sen sijaan, että olisin sen lukenut, kuuntelin sen pätkissä pitkän ajan kuluessa autoa ajaessani. Uskon saaneeni siihen lopulta aika pintapuolisen näkymän. Vaikka todella pidin Eija Ahvon lukijaäänestä, uskon, että moni paikoin olisin itse lukiessani hidastanut vauhtia, kerrannut ja pysähtynyt miettimään. Nyt tarina eteni veturin lailla ja nyanssien makustelun sijaan käteen jäi ennen muuta tunnelma ja tarina. Mutta molemmat ovat huikeita ja suositeltavia.

Kenelle suosittelisin: Roisista, juurevasta, maagisen runollisesta kielestä nauttivalle. Suomen sotien aikaisesta historiasta, ihmisyyden olemuksesta ja rakkauskertomuksista kiinnostuneelle.

Kirja: Kätilö

Kirjailija: Katja Kettu

Julkaisuvuosi ja kustantaja: 2011, WSOY

Formaatti: Äänikirja

Mistä hankittu: Kirjastosta

Niin totinen Vieras

Pidin kovasti Riikka Pulkkisen kirjasta Totta ja myös Rajan luin mielelläni. Odotukset olivat siis korkealla, kun tartuin Vieraaseen.

Tarina kertoo New Yorkiin lähtevästä, elämän umpikujassa olevasta ja uskonsa hukanneesta Maria-papista. Marian tarinaa ryhdytään nykyhetken lisäksi kerimään auki muutamasta menneisyyden kohdasta. New Yorkin tapahtumien rinnalla kulkee tarina Mariasta äitinsä menettäneenä lapsena, balettia tanssivana, uskovaisena anorektikkonuorena ja lopulta voimaantuneena opiskelijana ja kiusattua tyttöä auttavana pappina. 

Teksti ei oikein ota tuulta purjeisiinsa ja sen yllä leijuu selittämätön pahaenteisyyden tuntu. Noin viidenkymmenen sivun jälkeen vaihdan lukukirjan äänikirjaan. Jospa helpottaisi. 

Pulkkinen tuo näyttämölle Marian lisäksi Jasminen, pienen maahan muuttaneen, tumman tytön ja Melanien, nykkiläisen, karismaattisen tanssinopettajan, jolla on suuri salaisuus. Miehet, Sietämätön ja Tuntematon, ovat sivurooleissa. Tapahtumat sijoittuvat New Yorkin ohella Ouluun ja Helsinkiin eikä tärkeistä teemoista ole pulaa. Käsittelyssä ovat erilaisuus, vieraus, anoreksia, usko ja sen katoaminen, uskottomuus, kiusaaminen, rituaalit, kehollisuus ja rasismi. Teksti on merkityksistä raskasta.

Äänikirjaa kuunnellessani havahdun  useaan otteeseen siihen, että minusta tuntuu kuin kuuntelisin saarnaa tai uskontunnustusta. Poljento on uskonnollinen ja kertomus on jotenkin kovin kirkollista ja totista. Välillä hyvin akateemistakin. Vaikka pidän älykkäistä teksteistä, tämä kokonaisuus ei minulle auennut tai antanut. Se ei tarjonnut tarttumapintaa eikä samaistumisen kohdetta. Ehkä syynä on heikko raamatun tuntemukseni. Siinä ei ollut ilmavuutta eikä huumoria. 

Tunnollisesti puursin äänikirjan loppuun, kunnollista katharsista ei oikein tullut, vaikka lopussa tarinat solmittiin yhteen. Tämä on teemoiltaan painava teos, mutta kovin ryppyotsainen ja niin täynnä kaikkea, että lukuhaluja nostattavaa jännitettä ei synny ja väsymys meinaa voittaa lukuhalut.

Kenelle: Raamattunsa tuntevalle, vähän maailmantuskaiselle pohdiskelijalle.

Kirja: Vieras
Kirjailija: Riikka Pulkkinen
Julkaisuvuosi ja kustantaja: 2012, Otava
Formaatti: Kovakantinen kirja ja äänikirja
Mistä hankittu: kirja saatu joululahjaksi ja äänikirja lainattu kirjastosta. 

P.S. Tämä oli ensimmäinen äänikirjani ja kuuntelin sitä autolla ajaessani. Kieltämättä kuunteleminen on hyvin erilaista kuin lukeminen ja tälle tekstinä kohtuullisen haastavalle kirjalle kuunteleminen ei varmastikaan ollut niin hyvä nautintamuoto kuin lukeminen. Mutta toisaalta tämä olisi kyllä jäänyt ilman äänikirjaa lukematta ja auto on hyvä, rauhallinen ympäristö keskittyä kuuntelemaan.