Apuja työnteon tapojen muuttamiseen

Parjatun Pekka Himasen Sinisen kirjan mukaan Suomi menettää vuodessa mielenterveyden ongelmien ja töpahoinvoinnin takia sairauspoissaoloina ja menetettynä työpanoksena 10 miljardia euroa. Työ on isossa muutoksessa. Teollinen työ on muuttunut ajatustyöksi, digitalisaatio on tullut arkeen ja jatkuva tehostaminen aiheuttaa kiirettä, kaaosta ja stressiä. Saku Tuominen ja Pekka Pohjakallio ovat Työkirjassaan paneutuneet vastaaman modernin työn haasteisiin ja esittävät keinoja työntekemisen tapojen parantamiseen.

Työkirja kartoitaa ensin työntekemisen historiaa ja nykyhetkeä sekä ottaa katsauksen tulevaisuuten. Selkeä johtopäätös on, että työn tekemisen tavat eivät ole pysyneet muutoksen kelkassa. Leimaamme edelleen kellokorttimme, vaikka ajan mittaaminen ei kerro mitään siitä paljonko saimme töissä päivän mittaan aikaiseksi. Teemme työtä työpaikalla toimistossa, vaikka sen tekeminen voisi olla tehokkaampaa kotona, kirjastossa tai kahvilassa. Myös työntekemisen pitäisi siirtyä tähän päivään. Pääosa kirjasta valottaa havaintoihin ja tutkimuksiin perustuen mitä voisimme tehdä toisin.

Kirja tarjoaa kaksi työkalua tai mallia työntekemisen muuttamiseen: 925-timantin ja 1234-portaat. Näistä ensimmäinen on kehitetty innostavan ja aikaansaavan työkulttuurin aikaansaamiseksi. Timantin muodostavat merkitys, roolit, työtavat, ilo ja elämä. Näiden huippuunsa virittämistä avataan amerikkalaisten tutkijoiden ja yrityskonsulttien selvitysten sekä yritysesimerkkien perusteella. 

Jos 925-timantti jää vähän höttöiseksi, niin 1234-portaat sen sijaan ovat timanttia. Toistan tässä perusteet:

1. Valitse hyvissä ajoin ennen deadlinea asia, jonka ratkaiseminen tai edistäminen toisi sinulle ison helpotuksen, jemmaa se mieleesi ja muhita sitä kaikessa rauhassa, lenkkeile ja nuku sen kanssa, kunnes vähän ennen deadlinea työstät sitä normaaliin aktiiviseen tapaan valmiiksi. Muhitus on siinä vaiheessa tehnyt tehtävänsä ja ongelma ratkennut tai ainakin höllentynyt.

2. Pura työtehtävät kuormittamasta mieltäsi listalle. Listaa nopeasti hoidettavat asiat erikseen ja vie suuremmat asiat suoraan kalenteriin ja varaa niille aika (ks. kohta 3). Hoida nopeita asioita erilaisissa aikaraoissa. Hyödynnä kaikki raot.

3. Priorisoi kolmen asian joukoissa. Poimi isompien työtehtävien joukosta maksimissaan kolme asiaa, jotka aiot hoitaa käsillä olevan päivän, viikon tai kvartaalin aikana. Priorisoi ja suunnittele aktiivisesti koko ajan.

4. Neljä proaktiivista työtuntia, jolloin teet työtäsi herpaantumatta ja huippu-urheilijan tehoilla ja fokuksella riittää per päivä. Loput voi käyttää pakolliseen sälään ja säätämiseen. Valmistaudu neljään tehotuntiin kuin huippu-urheilija suoritukseensa.

Kirjan kaksi viimeistä osiota, muutosta ja tapojen juurruttamista sekä työnteon muuttamisen vinkkejä koskeneet osat tuntuivat vähän päälleliimatuilta. Tai sitten olen vain jo kertaalleen tankannut samaa tietoa ja samoja opuksia kuin ne, joihin muutoksen juurruttamisen osio perustui. Monet kirjan loppuosan vinkeistä olivat tuttuja ja jotkut lapsellisia, joukossa kuitenkin pari kivaakin, kuten kootkaa työpaikallenne lemmikkiseinä lemmikkieläinten kuvista ja pitäkää rusettilounas eli lounasseuran valinta rusettiluistelutyyliin. Aika paljon pitää muuttua, että virastossa järjesttäisiin vuoden huonoin slide -kilpailu, vaikka huonojen slidien parantamiselle olisi kyllä pohjattomasti tilaa.

Kirja on ihan hyvä ja tulee käytännön tarpeeseen. Monien varsinkin työajan käyttöön liittyvien muutosten edessä on nykyinen työaikalainsäädäntö. Tähän puuttui myös vastikää julkaistu Jukka Ahtelan SITRAlle valmistelema selvitys. Itse aion ottaa kirjan ehdotuksista käyttöön 1234-portaat. Oli myös kiva huomata, että aika monet kirjassa käsitellyt käytännöt minulla jo ovatkin hanskassa. Esimiehelle kirja antaa ajattelemista ja virittää innostusta tekemään asioita toisin ja toimimaan muutoksen esimerkkinä. Koska oma organisaatio on juuri nyt isossa myllerryksessä ja lopputuloksesta ei ole muuta tietoa kuin, että se tuskin on työntekijälle nykyistä otollisempi, luin tätä kirjaa himpun verran kyynisten linssien läpi, mikä on hyvä huomioida, kun yllä kirjattua lukee. 

Kenelle: Esimiehelle ja työtä tekevälle, muttei ihan pienessä organisaatiossa.

Kirja: Työkirja - Työelämän vallankumouksen perusteet

Kirjailija: Saku Tuominen ja Pekka Pohjakallio

Julkaisuvuosi ja kustantaja: 2012, WSOY

Formaatti: Pokkari

Mistä hankittu: JET-kurssin kirjatorilta

Tasapainoinen kuvaus sodan ajan Risto Rytistä

Sakari Virkkusen presidenttikirjojen sarjan viides, Risto Rytiä käsittelevä osa keskittyy sotavuosiin 1939-1944. Nuoren neron, Risto Rytin nousua talouselämän ja politiikan huipulle sivutaan vain johdannossa. Kirjassa keskitytään hahmottamaan Rytin toimintaa ja ajattelua sodanajan presidenttinä. Teos kuvaa selkeästi ja tiiviissä muodossa Suomen karmaisevaa asemaa kahden pahan, Natsi-Saksan ja kommunistisen Neuvostoliiton välissä maailmanpolitiikan myrskyvuosina. Oman höysteensä vaikeuksiin tuovat länsimaat, Iso-Britannia ja Yhdysvallat sekä naapurimaa Ruotsi. Henkisesti Suomi lukeutui niiden joukkoon, mutta myös ne hämmensivät maailmanpoliittista soppaa ja vaikuttivat Suomen asemaan sekä suoraan että välillisesti. Poliittisella johdolla oli valittavanaan pääsääntöisesti vain huonoja ja vielä huonompia vaihtoehtoja. 

Vaikka muutakin on esitetty, Ryti ei näyttäydy tässä kirjassa saksanmielisenä. Saksan liittolaisena Suomi pysyi pakon edessä, sillä Saksa tarjosi kipeästi tarvittua sotilas- ja elintarvikeapua. Kesällä 1944 Rytin von Ribbentropin kanssa solmima sopimus, jonka mukaan Suomi edelleen taisteli Saksan rinnalla eikä aikoisi tehdä erillisrauhaa NL: n kanssa oli sekin pakon sanelema, vaikka Saksan sotaonni oli jo kääntynyt ja NL aloittanut rauhantunnustelut Suomen kanssa. NL vyörytti joukkojaan Kannaksella ja Helsingin arveltiin tulevan vallatuksi heinäkuussa. Samaan aikaan oli ilmassa myös mahdollisuus, että Saksa valtaisi Helsingin, jos se ottaisi nokkiinsa Suomen pyrkimyksistä irtautua sodasta. Ryti uhrasi tulevaisuutensa tekemällä sopimuksen Ribbentropin kanssa omissa nimissään, näin varmistaen Saksan sotilasavun Kannakselle ja ruokatoimitusten jatkumisen. Tämä oli kaksinaamaista pelaamista, mutta mitä muuta kahden pahan välissä oman maan säästämiseksi olisi voitu tehdä. Rytin kannalta seuraukset olivat tunnetut: sotasyyllisyys, vankeus ja sittemmin kansakunnan marttyyrin ja sankarin asema. 

Siinä missä Kekkosta leimasi opportunismi ja energisyys, Paasikiveä pessimismi ja poliittinen taituruus ja Mannerheimia kurinalaisuus ja keikarimaisuus, Rytiä voi ajatella tämän kirjan perusteella luonnehtineen pidättyvyys, niukkahenkisyys ja asiakeskeisyys. Häntä ei voi sanoa sosiaaliseksi, vaan asiat tulivat ensin. Ihmissuhteiden hoitoon häneltä ei liiennyt aikaa eikä tarmoa, elleivät isänmaan asiat niin vaatineet. Tunteitaan hän ei esitellyt eikä hänellä ollut erikoisia tapoja. Ryti oli viileä, etäinen, säntillinen ja maansa asiolle omistautunut, ja vaimonsa tavoin fatalisti. Tätä kuvaa hyvin se, kuinka Rytit Helsingin pommitusten aikaan tuskin vaivaantuivat väistymään ikkunan ääreltä turvallisempia tiloja kohti, kun väestö istui pommisuojissa.

Jos ei ollut helppo Paasikiven ja Mannerheimin suhde, ei sitä ollut liioin Rytin ja Mannerheimin suhde. Rauhanneuvottelujen ja Mannerheimin prsidenttiyden jo sarastaessa vuonna 1944 Ryti suomi Mannerheimin mielialojen vaihtelevuutta "Mannerheim ajattelee liiaksi omaa nekrologiaan ja sitä, missä valossa hän tulee esiintymään jälkimaailmalle." Myös Rytin ja Kekkosen suhde oli Kekkosen puolelta katkeruuden sävyttämä, olihan Kekkonen työnnetty syrjään. Ryti vaikutti sodan loppua kohti kuitenkin tunnustavan yritteliään Kekkosen kyvyt.

Silmiinpistävää tässä poliittisessa aikakaudessa on jälleen se, että naisilla ei vaikuttanut olevan tehtävää eikä asemaa jatkosodan politiikan ytimessä muutoin kuin miesten tukijoina, kumppaneina ja taustajoukkoina. Virkkunen viittaa kyllä muutamaan otteeseen Sylvi-Kyllikki Kilven, sosiaalidemokraattien kansanedustajan sanomisiin, mutta kaikki määräävissä poliittisissa asemissa olleet kirjassa käsitellyt henkilöt olivat miehiä. Tänä päivänäkin ulkopolitiikan harrastus on miesvaltaista, vaikka tutkijoiden joukosta jopa julkisuudessa esiintyviä naisia löytyy. Mistäköhän mahtaa kiinnostuksen, pyrkimättömyyden tai pääsemättömyyden syy johtua? Politiikka ylipäätään on onneksi kuitenkin tasa-arvoistunut.

Nykypäivään verrattuna tiedonkulku ja päätöksenteko oli hidasta. Etenkin rauhantunnustelujen viestintä hallitusten välillä eteni kummallisia reittejä, diplomaattien ja erilaisten kätyreiden, lähinnä diplomaatteja tai hallituksia lähellä olleiden tiedotusvälineiden edustajien kautta. Se vaikutti virhealttiilta ja hitaalta. Päätöksiä tehtäessä asioita saatettiin keskusteluttaa ja hauduttaa päiviä ja viikkoja, mikä nykypäivän nopeaa reagointia vaativassa maailmassa tuntuu mahdottomalta. Usein myös pelattiin aikaa, mikä oli ja on normaalia. Toisaalta propaganda ja mielialojen seuranta olivat sodanajan arkipäivää Suomessakin.

Pidän Sakari Virkkusen tyylistä. Hän kuvailee kohdettaan asiallisesti, laajaan tietoaineistoon perustuen, valottaen aikakauden, päähenkilön ja presidentin toimikauden kannalta keskeisiä tapahtumia. Teksti on tarkoitettu tavalliselle tallaajalle eikä asiantuntijalle, mikä tekee siitä mukavaa lukea. Virkkusen presidenttikirjasarjan teoksissa on inhimillinen ote. Rytin kohdalla kuvaillaan hänen ja Gerda -vaimon läheistä suhdetta, Gerdan spiritismiharrastusta, kirjeenvaihtoa lasten, Niilon ja Henrikin, kanssa ja tyttären Evan lääketieteen opintoja. Hauska on kohtaus, jossa Ryti pysähtyy matkalla päämajaan Mikkeliin antamaan pojalleen Niilolle paketin, jossa on Gerdan pojantyttärellensä Helsingistä lähettämä potta, jollaisista Otavassa oli pulaa. Myös Rytien säntillinen elämäntapa etenkin ruoan ja säännöstelyn suhteen käy ilmi. Usea Rytien vieras toteaa Rytien tarjoilut niukaksi, suorastaan spartalaiseksi, vaikka samaan aikaan Mannerheim päämajassaan harrasti kulinaarisia nautintoja. Sundmalmiin, Helsingin ulkopuolella sijaitsevaan maapaikkaansa, Rytit sentään matkasivat säännöllisesti saadakseen lepoa sodan ja päätöksenteon rasituksilta.

Kenelle: Suomen presidenteistä, poliittisesta historiasta ja jatkosodan aikaisen Suomen tapahtumista kiinnostuneille.

Kirja: Ryti - Myrskyajan presidentti

Kirjailija: Sakari Virkkunen

Julkaisuvuosi ja kustantaja: 1985, Otavan presidenttisarjan viides osa

Formaatti: Kovakantinen

Mistä hankittu: Mummin kirjahyllystä

Korkealle kiipeämisestä ja sieltä laskeutumisesta

Carina Räihän Huipulta huipulle muuttuu entistä todemmaksi, kun uutisissa kerrotaan kirjaa lukiessani vuorikiipeilijä Samuli Mansikan menehtyneen Annapurnan rinteellä yli 7000 metrin korkeudessa. Maailman korkeimmilla vuorilla riski menettää terveytensä tai jopa henkensä on todellinen. Mutta huipulle ei pääse, jos sitä riskiä ei ota.

Carina Räihä halusi ottaa riskin. Hän kertoo kuinka hän kohtuullisen lyhyessä ajassa muuntautui leipääntyneestä pankkiirista unelmaansa toteuttavaksi vuorikiipeilijäksi. Urheilija ja kovakuntoinen Räihä oli ollut aina, mutta pyrkimys Everestille nosti treenin ihan toiselle tasolle. Mitä kylmempi ja huonompi ilma, sitä varmemmin hän oli ulkona harjoittelemassa. Myös vuoria hän oli valloittanut jo aiemmin, joten vihreä hän ei Everestille lähtiessään ollut.

Räihä kuvaa seikkaperäisesti Everestille nousun etenemistä samoin kuin siihen valmistautumista. Vatsataudit, ödeemat, vuoristotauti sekä kurkkutulehdukset tulevat tutuksi. Vuorille taidetaan nousta aika raihnaisena ja onnistuminen voi olla pienestä kiinni. Räihä pyrki huipulle ensimmäisenä suomalaisnaisena ja loppusuoralla kuin tyhjästä ilmestyi kilpailija. Tuntematon nuori nainen. Kahden, yhtä aikaa Everestille kiipeävän, Suomen ensimmäisen titteliä tavoittelevan naisen asetelma saa kirjassa melko paljon huomiota. Onneksi Räihä kuitenkin kuvaa myös varsinaisen huiputuksen ja koko Everestin valloituksen vaikeimman osuuden eli laskeutumisen seikkaperäisesti. Vaikka Räihä jatkuvasti korostaa, ettei halunnut uhrata nousuun terveyttään, hän vaikutti laskeutumisen jälkeen olevan juuri ja juuri elävien kirjoissa ja häntä väkisin hereillä pitänyt ja syömisestä ja juomisesta huolehtinut kanssakiipeilijä ehkä jopa pelasti hänen henkensä. Nousun jälkeiset kuukaudet hän käytti hitaaseen palautumiseen ja alkueläintartuntojen taltuttamiseen.

Minua kiinnostaa mikä ajaa ihmisiä äärimmäisiin suorituksiin ja kuinka he niitä tekevät. Samuli Mansikan mainitaan lehtijutuissa rakastaneen vuoria. Räihän tarinasta sama ei käy ilmi ja Aconcaguan valloitusta hän kuvaa uuvuttavana, pitkäpiimäisenä kivikasan kipuamisena. Räihä vaikuttaa enemmän henkilöltä, joka nauttii äärimmäisistä pinnistyksistä ja omien rajojensa koettelusta ja Everest-haaste sattui tarjoamaan oikeanlaisen yhdistelmän haasteita ja asioita, joista Räihä piti. Olihan myös pankkiura vaatinut äärimmäisiä pinnistyksiä ja samanlaisia ominaisuuksia. Oli kiinnostavaa lukea tämän, pakko myöntää, vähän itseni kaltaisen, suorittajan elämänmuutoksesta ja siitä kuinka hän herää siihen, että taitaa suorittaa pikemmin muiden kuin omia unelmiaan. Hän riuhtaisee itsensä irti ja luo omat unelmansa, joita ryhtyy suorittamaan. Sen verran järjestelmällisesti hän ryhtyy Everest-projektia toteuttamaan. 

En olisi halunnut tutustua pankkiiri Carina Räihään, mutta sen sijaan tutustuisin mielelläni vuorikiipeilijä Carina Räihään. Onhan minullakin joitain kivikasaunelmia. Myös se, että neljänkympin rajapyykin ylittänyt nainen tekee näin hurjia fyysisiä suorituksia on upea esimerkki. Päiväkirjamainen teksti toi kirjoittajan lähelle, mutta kärsi toistosta, jota hyvä toimituksellinen työ olisi helposti auttanut.

Kenelle: Vuorikiipeilystä, omien rajojen koettelusta, päämäärien saavuttamisesta ja oman elämän muuttamisesta kiinnostuneille

Kirja: Huipulta huipulle - Elämänmuutos ja Everest

Kirjailijat: Carina Räihä

Julkaisuvuosi ja kustantaja: 2010, Tammi

Formaatti: Kovakantinen

Mistä hankittu: Lainattu vuorikiipeilyä harrastavalta ystävältä

Tarkkanäköinen ja ahdistava He eivät tiedä mitä tekevät

Jussi Valtosen vuoden 2014 Finlandian voittanut romaani He eivät tiedä mitä tekevät on polveileva ja monitasoinen kertomus lähitulevaisuudesta, jossa ihminen on jo hävinnyt pelin teknologialle ja rahan vallalle. Parinkymmenen vuoden välein massoina maasta ylös kaivautuvat kaskaat ankkuroivat kahdelle mantereelle sijoittuvan kertomuksen ihmisestä riippumattomaan luonnon jatkuvuuteen. Päähenkilöt ovat amerikkalainen neurotieteilijä, tutkija Joe Chayewski, suomalainen Alina, Joen entinen vaimo, ja heidän poikansa Samuel. Kirjan ydin on kertomus amerikkalaisen miehen ja suomalaisen naisen rakastumisesta, erosta, selviytymisestä ja siitä minkälaista on kasvaa isättömänä poikana.

Kirjan ydintarinan ympärille siroaa iso joukko tärkeitä ja kiinnostavia teemoja, joita Valtonen sujuvalla ja toteavalla kerronnallaan syöttää lukijalle tiheänä jatkumona: Suomi ulkopuolisen silmin, myytti työteliäistä suomalaisista, Suomen keskusteluköyhä yhtenäiskulttuuri, suomalaisen akateemisen maailman umpeutuneisuus, kunnianhimottomuus ja jälkeenjääneisyys, naisen asema, uskonto ja uskonnottomuus, eläinkokeiden eettisyys, akateemisen tutkimuksen laadun ja tutkimuksen julkaisujärjestelmän rapautuminen, ihmisen pohjaton ahneus ja optimoinnin halu, ekoterrorismi "...koska maapallo on syösty ekokatastrofiin, nyt on oikeutettua tehdä mitä tahansa".

Monen muun havainnoitsijan tavoin Valtonen tarttuu siihen kuinka ihminen on menettämässä yhteytensä toiseen ihmiseen ja sen on korvaamassa teknologian tuottama virtuaaliyhteys. Eräällä multikorporaatiolla on uusi mobiililaite iAm, joka mahdollistaa jatkuvassa neuroXperience-tilassa olemisen. Irti todellisuudesta ja kiinni virtuaalitodellisuudessa, joka suoraan käyttäjän hermostoon kytkettynä ON todellisuus. Samaa reittiä kaupataan neuroXperienceen liittyvät tuotteet ja tuodaan näkökenttään räätälöity viihde. Viihde tykitetään suoraan suoneen - ei, kun - neuroverkkoon. 

Suuryhtiöiden ja rahan valta saa huutia. Ahneus on syrjäyttänyt moraalin ja lääkeyhtiöt tehtailevat ja pimittävät uusien lääkkeiden kehittämiseen ja testaamiseen tarvitsemiaan tutkimustuloksia. Uusilla psyykeen vaikuttavilla lääkkeillä, kuten älyä buustaavilla aineilla, on kysyntää. Yhtiöille on luvallista pimittää tuloksiansa tai manipuloida tutkimustulostensa arvostusta rahalla. Tutkimuksissa käytettävät koe-eläimet ovat vain rahanteon välikappaleita. Ydinkysymyksiin kuuluu, että onko kaikki se, mikä on laillista, myös moraalisesti oikein ja sen peilikuvana kysymys, että onko kaikki se, mikä on rikollista, aina moraalisesti tuomittavaa.

Tartuin kirjaan isolla innolla ja suurin odotuksin. Alku olikin palkitseva ja tarina imaisi kunnolla mukaansa. Suomen tarkastelu ulkopuolisen silmin oli herkkua luettavaa. Nurkkakuntaisuuden, akateemisen maailman umpeutuneisuuden jakunnollisen keskustelun puutteen kuvaus oli kovin toden tuntuista. Kirjasta tekee erityisen arvostettavan kuvaus tieteellisen maailman toiminnasta, sen nurjista puolista sekä neurotieteen korkealaatuisesta istuttamisesta tarinaan. Ihmisen mielen toiminnan ja manipulaatiomahdollisuuksien kuvaus tekee tarinasta kuuman. Ovathan aivot, mieli ja neuropsykologia edelleen hoteinta hottia. Myös kirjan nimiteeman kuljetus vähän eri muodoissaan oli omaa luokkaansa. Ihmiset eivät esimerkiksi voi vaikuttaa kulutuspäätöksillään, koska heillä ei ole kaikkea valintapäätöksien kannalta oleellista tietoa yritysten kertoessa vain haluamansa tiedon. Vastaavasti lääkefirmat voivat pimittää oleellista tietoa ja houkutella ihmisiä asiakkaikseen vaikka terveytensä uhalla. He - ihmiset -eivät siis tiedä mitä he tekevät. Epäsymmetrisen informaation tematiikan kohdalla Valtonen nousee vuonna 2001 aiheesta Nobelin palkinnon saaneiden Akerlofin, Spencen ja Stiglitzin harteille.

He eivät tiedät mitä tekevät on hieno ja pelottava kuvaus siitä mihin olemme menossa ja missä osin jo olemme. Käykö lopulta niin, että luovumme mukavuuden ja viihteen tarpeessamme halustamme ajatella ja meidät valjastetaan digitaalisin ja neurokemiallisin keinoin palvelemaan markkinamiehiä ja rahanahneita sijoittajia? 

Tarina on kerrottu selkeällä, toteavalla ja jotenkin tunteettomalla kielellä ja ehkä juuri se saa lukijan tuntemaan paljon. Eikä vähiten ahdistusta. Olen kaikkea muuta kuin luddiitti, mutta se dystooppinen maailma, jonka He eivät tiedä mitä tekevät kuvaa on ahdistava ja pelottava. Siitä huolimatta tämä on yksi vaikuttavimpia aikoihin lukemiani opuksia. 

Kenelle: Polveilevista tarinoista, runsaasta tiedosta ja tieteestä pitäville.

Kirja: He eivät tiedä mitä tekevät

Kirjailijat: Jussi Valtonen

Julkaisuvuosi ja kustantaja: 2014, Tammi

Formaatti: Kovakantinen

Mistä hankittu: Saatu joululahjaksi

Punapipoisen meri-idolin kelailuja

Filmintekijä, sukeltaja, sukellustekniikan kehittäjä, merentutkija ja ympäristönsuojelija Jaques Cousteau ei esittelyjä kaipaa. Muiden ikäisteni tapaan tapitin 80-luvulla silmät ruutuun liimattunia jokaisen jakson Merten salaisuudet -sarjaa. Calypso miehistöineen ja sukeltajineen seikkaili joka jaksossanuudessa kiehtovassa paikassa ja saimme ihailla valtamerten vedenalaisia ihmeitä. Punapipoinen Jaques Cousteau ohjaili tiimiään coolisti Calypson kannelta. Hänessä oli mielestäni idolin ainesta ja taisi hänellä lopulta olla vaikutusta omaan ammatinvalintaanikin.

Cousteaun ja pitkäaikaisen toimittajayhteistyökumppaninsa Schiefelbeinin kirja on kokoelma hajatelmia Cousteaun elämän varrelta. Vaikka ensimmäiset luvut kertovat nuoruudesta ja toisen maailmansodan merivoimien sankarista sekä Cousteaun taustoista, ei kirja ole varsinaisesti elämäkerta. Pikemminkin se esittelee Cousteaun elämänfilosofiaa ja ajattelua ja ottaa voimakkaasti kantaa merten saastumiseen, luonnonvarojen ylihyödyntämiseen ja ydinvoimaan energiamuotona. Myös soveltavaa tiedettä perustutkimuksen kustannuksella pönkittävä nykypolitiikka saa kyytiä. 

Kirja on suuri ylistys meriluonnolle, sen monimuotoisuudelle ja -mutkaisuudelle ja samanaikaiselle selkeydelle ja tarkoituksenmukaisuudelle, kauneudelle ja ihmeellisyydelle. Kirja alleviivaa sitä kuinka vähän yhä tiedämme vedenalaisesta maailmasta. Cousteau myös kuvaa aiempien vuosikymmenten visionäärisiä ja rohkeita merentutkimushankkeita, miehitettyjä vedenalaisia laboratorioita ja sukellusveneitä. Nykypäivänä tiedettä kuljettaa hänen mukaans eteenpäin, ei niinkään silkka uteliaisuus vaan tarve kaupallisille sovelluksille ja sotilaallinen varustautuminen. 

Kirjan kantava teema on ihmisen ahneus ja tuhovoima sekä valtamerten vedenalaisen elämän surullinen köyhtyminen, yksipuolistuminen ja suoranainen tuhoutuminen. Cousteau ennätti elämänsä aikana todistaa usean vedenalaisen paratiisin tuhon. Hän kuvaa mitä pesusienten kerääjät saivat aikaan Välimerellä, korallinkerääjät Karibialla ja ylikalastus kaikilla maailman merillä. Hänen kuvansa tulevaisuudesta oli jokseenkin lohduton. Ottaen huomioon, että Cousteaun ajatukset oli kirjattu ylös jo 1990-luvulla ja kirjan jälkisanoissa kuvataan kuinka kaikkien Cousteaulle tärkeiden teemojen, merellisten luonnonvarojen riiston, ylikalastuksen, tieteen ja inhimillisten arvojen sekä ydinaseistuksen ja ydinvoiman  osalta oli jo 2000-luvulla liikuttu alati huonompaan suuntaan, voi todeta, että hänen visioimansa kauhukuvat alkavat olla todellisuutta. Koralliriuttoja tuskin enää on 2050 merten happamoitumisen ja ilmastonmuutoksen takia, merten tärkeimmät ekosysteemipalvelut kärsivät jo nyt ankarasta vajaatoiminnasta, valtamerien ulapoilla kelluu valtavien saarten kokoisia roskalauttoja, kalakannoista valtaosa on joko ylikalastettu tai maksimaalisesti hyödynnetty, rannikkovedet rehevöityvät ja niiden saastuminen jatkuu, rannikot on rakennettu ja betonoitu umpeen, merilajeja katoaa ja vieraslajit, kuten meduusat valtaavat maailman meriä. Ydinvoiman lisäämisessä ollaan sentään joissakin valtioissa nähty perääntymistä, mutta ei Suomessa. Cousteaun näkemykset ydinvoiman ja ydinaseistuksen leviämisen yhteenkytkennästä, ydinvoiman kohtuuttomasta kalleudesta, riskeistä ja ratkaisemattomista ydinjätteen loppusijoitusongelmista saivat minut harkitsemaan näkemystäni ydinvoimasta.

Cousteau toteaa, että käytännössä kaikki suuret uskonnot kannustavat luonnonvarojen kestävään hyödyntämiseen ja ympäristönsuojeluun. Raamattu kehottaa ihmistä toimimaan paimenen tavoin luontoon ja luonnonvaroihin nähden. Buddhalaiset opettavat, että ympäristön rappio käy käsi kädessä moraalisen rappion kanssa ja shintolaisuuden ja konfutselaisuuden mukaan ihmisen ja luonnon sopusoinnun romahdus ennakoi sotaa. Hindulaisuus menee pisimmälle. Jumala on luonto. Mihin ovat nämä uskontojen opetukset hukkuneet? Ihmiskunta tuntuu ryhmittyvän yhä voimakkaampien näiden uskontojen ympärille ja niiden välinen kärhämä lisääntyy. Entä nämä hyvät luontoon liittyvät ajatukset?

Kirjan suomennos on vähän kangerteleva. Tekstissä on hämäävästi anglismeja. Paikannimistöä ei ole aina vaivauduttu suomentamaan: Bretagne on Brittany ja matalikko on kääntynyt merenalaiseksi ylängöksi. Biologinen tieto on käännetty osin asiantuntemattomasti: kelppilevät ovat kääntyneet rakkoleviksi ja merikorvat abaloneiksi. Ei suomennoksen laatu silti lukemista haittaa.

Kenelle: Maailman meristä ja ympäristön ja luonnon suojelemisesta sekä maailman kuuluisimmasta pipopäästä kiinnostuneille.

Kirja: Ihminen, orkidea ja mustekala - Elämäni luonnon tutkijana ja suojelijana

Kirjailijat: Jaques Cousteau ja Susan Schiefelbein (suomentanut Antti Immonen)

Julkaisuvuosi ja kustantaja: 2009, Green Spot

Formaatti: Pehmeäkantinen

Mistä hankittu: Partioaitasta

Johtaja-apinasta ja apinoiden johtamisesta

Tommy Lundbergin ja Ola Berggrenin Apinajohtajan käsikirja on ihmisten johtamisen perusteos. Kaluttuun aiheeseen on haettu uutta näkökulmaa apinoiden maailmasta. Johtajan esimerkkinä kirjassa toimii Furuvikin eläintarhan simpanssilauman johtaja Santino. Kantavana ajatuksena on, että simpanssit ovat ihmisille läheistä sukua olevia sosiaalisia kädellisiä. Myös ne elävät laumassa ja laumassa on johtamisjärjestelmä, joka on periaatteessa aina samanlainen ja toimii. Näin me ihmiskädelliset voimme tarkastella Santinon toimia johtajana ja soveltaa niitä omiin laumoihimme ja organisaatioihimme. 

Kirja etenee rinnastusten kautta. Ensin esimerkki apinoiden maailmasta ja sen jälkeen saman ilmiön kuvaaminen ihmisten ja organisaatioiden maailmasta. Santino vetäytyy monta kertaa päivässä omaan rauhaan tähystyspaikallensa. Myös johtajan on tärkeä vetäytyä usein miettimään ja pohtia eri näkökulmia ja pidemmän aikavälin asioita. Santino ratkoo aina saman tien ryhmässä syntyvät ristiriidat. Näin tulee ihmisjohtajankin tehdä, sillä heti alkuvaiheessaan ratkotut riidat eivät pääse paisumaan ja saastuttamaan työntekoa. Sosiaalinen yhdessäolo pitää simpanssilaumaa koossa. Sitä toteutetaan vaikkapa vastavuoroisella turkin sukimisella. Lundberg ja Berggren korostavat monin eri tavoin kuinka hyvät sosiaaliset suhteet ja luottamus vaikuttavat myönteisesti työyhteisössä ja kuinka johtajan tehtävä on edistää niitä kaikin mahdollisin ihmisjohtajalle tarjolla olevin keinoin.

Kirjassa on 19 Apinoinnin arvoinen juttu -tietotaulua, joihin on koottu kussakin luvussa esitettyjä tietoja ja toimintatapaehdotuksia. Hyvää antia ovat myös kirjassa esitellyt työkalut, kuten yhteistä ajattelua kirittävä apinarinki-menetelmä ja ajatteleva lauma -kohtaamismenetelmä. Ihan mukavia vinkkejä kaikki.

Johtamisopeista yksi tärkeimmistä on tiivistetty kirjan lopussa. Johtajan ei itse tarvitse olla alansa paras. Hänen tehtävänsä on saada muut tulemaan parhaiksi. Kirjan mukaan johtaja ei voi enää olla perillä kaikesta, koska tietoa on niin paljon. Tieto ei myöskään enää ole entiseen tapaan valtaa, koska se on pitkälti kaikkien saatavilla. Johtajan tärkeimmäksi tehtäväksi jääkin tässä tilanteessa ohjailla ihmisten kehittymishalua. Tässä johtajan tulisi käyttää parasta asiantuntemustaan ja antaa palautetta, kannustusta ja kiitosta sekä luottaa työntekijään. Moitteet tai pikkuvirheiden korjaileminen jarruttavat työntekijän kehittymishalua. Ihanteellinen lopputulos on, että työntekijä kehittyy omalla erityisalallaan ja johtaja kehittyy johtajana.

Helpoudessaan, konkreettisuudessaan, ihmisläheisyydessään ja lyhyessä, mutta kattavassa esittämistavassaan Apinajohtajan käsikirja on kaikesta apinoinnista huolimatta yksi parhaimpia lukemiani johtamiskirjoja. Se on konstailematon eikä väitäkään olevansa muuta kuin on. Ainoa miinus tulee monista alfaurosjutuista, jotka toivat kirjaan sovinistisen tuulahduksen.

Kenelle: Ihmisläheisen johtamisen tiivistä tietopakettia tarvitsevalle. Henkilölle, jota apinatietous kiinnostaa tai jota se ei ainakaan haittaa.

Kirja: Apinajohtajan käsikirja

Kirjailijat: Tommy Lundberg ja Ola Berggren (suomentanut Antti Immonen)

Julkaisuvuosi ja kustantaja: 2014, Atena

Formaatti: Pokkari

Mistä hankittu: JET-kurssin kirjatorilta

Suomen luontoa hellivä, harmaiden henkilöiden Kultarinta

Anni Kytömäen esikoinen, Finlandia-ehdokas Kultarinta on painava teos. Tarinan päähenkilöt ovat biologi, maisteri Erik Stenfors ja hänen tyttärensä Malla. Tapahtumat sijoittuvat 1910-, 20- ja 30-luvuille Helsinkiin, sukukartanoon ja sen tiluksille vähän Helsingin ulkopuolelle
sekä Pohjanmaalle. Tarinan juoni kietoutuu vapaussodan ympärille, mutta sotaa kuvataan lähinnä vain joidenkin yksityiskohtien ja yksittäisten tapahtumien kautta. Sodan lopputulokset, etenkin yhteiskunnan jakautuminen vaikuttavat kirjassa kyllä.

Sodasta huolimatta kirjan henkilöt tuntuvat luovan kohtalonsa pitkälti aivan itse, jotenkin sisäsyntyisesti. Vaikka luonto ja luonnossa liikkuminen voimaannuttaa sekä Erikin että Mallan, kumpikaan heistä ei ole voimakas henkilö. Jos metsiä rahaksi muuttavaa Erikin isää ei oteta lukuun, kukaan kirjan henkilöistä ei ole vahva vaan he ovat kaikki jollain tavalla lannistuneita, lannistettuja tai harmaita. Erikin äidin alkoholismin perimmäinen syy ei käy selkeästi ilmi, vaikka onneton avioliitto on osa umpikujaa. Erikin elämää määrittää äidin ja Lidia-vaimon menettäminen, mutta sitten, kun olisi tilaisuus napata kiinni onnesta, Erik sählää pahemman kerran. Tämä käänne on juonen kannalta odottamaton. Ja miksi ihmeessä Erikinkin pitää juoda? Mallassa on vähän enemmän ytyä kuin Erikissä, mutta pitkät tovit hänkin alistuu kohtaloonsa.

Luontokuvaukset ovat kirjan parasta antia. Parhaimmillaan kuvaus oli niin hienoa, että saatoin lukiessani tuntea olevani luonnossa läsnä. En muista aiemmin kehollisesti tällä tavoin reagoineeni. Kun luin kuvausta linnunlaulusta, koin sen huumaavan tunteen, jonka keväisessä lintujen laulun täyttämässä luonnossa liikkuminen saa aikaan.  Samoin tunsin sen haikeuden ja kaipauksen, jonka keskikesäinen, yhtäkkiä linnuista hiljainen luonto aiheuttaa. Kuvaus luonnosta oli tyylikästä siinäkin mielessä, että se ei mennyt liiallisuuksiin, ei uponnut ylistykseen tai liialliseen runollisuuteen vaan nivoutui hyvin tarinaan. Hyvää oli myös se, että kirjoittaja oli malttanut annostella laajaa luontotietouttaan juuri sopivasti. Riski liialle tietopitoisuudelle ja kuivakkaalle akateemisuudelle ei toteutunut. Myös yksityismaiden luonnonsuojelualueiden perustamisen ensi askelet saavat kirjassa luonnehdinnan. 

Vaikka kirjan muu luonnontieteellinen tieto vaikuttaa oikealta, yksi pieni yksityiskohta pisti tämän luonnontieteilijälukijan silmään. Tekstissä kuvataan mehiläisen ullakolle rakentamaa harmaata pesää. Eivät mehiläiset tapaa rakentaa harmaita näkyviä pesiä ullakolle. Ampiaiset kylläkin. Mehiläinen voi rakentaa vahakennostojansa ihmisen antamien pesälaatikoiden ulkopuolellekin, mutta se rakentaa ne mieluummin pieneen ahtaaseen tilaan ja pois näkösältä, toisin kuin ampiainen. Se ripustaa kaikille tuttuja paperisia, harmaita pallopesiään näkyville paikoille. Mehiläinen kuulostaa kyllä paljon runollisemmalta kuin ampiainen, vaikka on tyystin eri laji ja mietinkin, että oliko tekstiin päätynyt mehiläinen siksi, että ampiainen olisi ollut liian arkipäiväinen eläin siinä kohdassa kuvattavaksi.

Kultarinta on varmastikin merkkiteos. Kirjan hienot kuvaukset Suomen luonnosta liittävät sen suurten suomalaisten luontokirjailijoiden, jopa Aleksis Kiven, Eino Leinon ja Aaro Hellaakosken, teosten jatkumoon. Varsinkin metsiämme Kytömäki kuvaa lämmöllä ja valtaisalla kunnioituksella ja nivoo luonnonmaantieteelliset ja biologiset faktat kekseliäästi osaksi tarinaa. Drumliineilla ja etenkin vesikasvi ormiolla on oma herkullinen tehtävänsä tarinassa. Erikille ja Mallalle metsä on yksinkertaisen ja onnellisen olemisen ympäristö, aivan kuten se oli Aleksis Kiven seitsemälle veljeksellekin.

Minun odotukseni olivat Kultarinnan kohdalla viritetty huippuunsa ja se ei ole koskaan hyvä lähtökohta. Vaikka tunnistan kirjan hyväksi kirjaksi, se ei ollut minun kirjani. Nautin teoksen luontokuvauksista ja päähenkilöiden hienosta luontosuhteesta, mutta kirjasta puuttui rosoa ja henkilöistä sellaista voimaa ja valoa, jota tunnun niihin kaipaavan. Kirja oli myös tyystin huumorista vapaa. Pitkät pätkät aakeita laakeita kuvauksia ja hidasta juonen kuljetusta olivat minulle aikamoista tervan juontia. Tarina olisi ollut mahdollista pusertaa kolmannekseen pituudestaan. Lisäksi kirjan nimivalinta ei minusta ole kovin osuva, kultarinnalla on koko tarinan kannalta kovin kapea rooli. Tosin minulta saattoi mennä ohi osa sen kansatieteellistä merkitystä. Kaikesta tästä huolimatta haluan suositella kirjaa ja toivon, että Kytömäeltä saadaan uutta luettavaa.

Kenelle: Suomen luonnosta ja vapaussodan vaikutuksista kiinnostuneelle.

Kirja: Kultarinta
Kirjailija: Anni Kytömäki
Julkaisuvuosi ja kustantaja: Gummerus, 2014
Formaatti: Kovakantinen kirja, 644 sivua
Mistä hankittu: Lainattu ystävältä