Nuori taiteilija ja surun Istanbul

Ihmisten kasvutarinat kiehtovat minua, taiteilijoiden aivan erityisesti. Istanbulissa on tullut piipahdettua työmatkalla muutamaan otteeseen ja kaupunki on erikoisuudessaan napannut pihteihinsä. Siksi tartuin tähän nobelkirjailija Orhan Pamukin omaelämäkerralliseen Istanbul-kuvaukseen.

Pamuk kuvaa lapsuutensa ja nuoruutensa Istanbulin paikkana, joka oli osmanikukoistuksen ja sen romahduksen jälkeen ankea, toivonsa menettänyt, mutta kuitenkin täynnä elämää ja "...outo, sekava, anarkistinen, kummallinen ja kaikkea kurinpitoa ja luokittelua kaihtava". Parhaiten kaupunkia kuvaava tunne oli suru yhdistettynä melankoliaan. Vaikka tunne tarttui kaupungista Pamukiin, piti hän sitä vieraana tekijänä omassa onnellisessa ja etuoikeutetussa varakkaan perheen pojan elämässä.

Pamukille kaupunki sivukatuineen ja köyhine kortteleineen oli tärkeä. Nuorena miehenä, kun perhe odotti lapsuuden piirrustusharrastuksen kääntyvän kunnialliseksi arkkitehdin ammatiksi, hän pakeni teknillisen yliopiston onttoja luentoja kaupungin kaduille, hautausmaille, ja Bosporille. Vaikka retket kaupungilla tuntuivat päämäärättömiltä, lintsaaminen petokselta ja elämä tuuliajolla olevalta, tuntui hänellä olevan aavistus siitä, että kaupungin kaduilla, antikvariaateissa, bosporin höyrylaivoilla ja rantakylissä kerätty tieto, tunteet ja ajatukset tulisivat vielä olemaan hyödyksi.

Rikkaiden koulutovereidensa seurassa toiseutta tuntevan pojan kasvu taitavasta piirtäjästä haluttomaksi arkkitehtiopiskelijaksi ja yökyöpelin elämää viettäväksi, kirjallisuutta rakastavaksi nuoreksi elämäntehtävänetsijäksi on ainutlaatuinen. Nuoren taiteilijan tuska, kun piirtäminen ja kuvataide ei enää tuota iloa ja tyydytystä ja uusi suunta ei ole vielä selvä, välittyy kirkkaasti. Perheen ja maan konservatiivisuus ja Istanbulin surusta poikiva näköalattomuus "...ei täällä ikinä mitään hyvää sikiä", tekevät taiteilijaksi - tai kuten lopussa selviää - kirjailijaksi ryhtymisestä uhkarohkean yrityksen.

Istanbul näyttäytyy väliinputoavana kaupunkina tai monen aineksen sekametelinä riippuen mistä päin sitä katsoo. Sillä on takana historia Itä-Rooman pääkaupunkina Konstantinopolina 300-luvulta alkaen, kukoistuskausi osmanien suurvallan pääkaupunkina1400-luvulta ja arki uuden Turkin tasavallan pääkaupunkina ensimmäisen maailmansodan jälkeen vuodesta 1923. Pamukin kertoman perusteella vaikuttaa kuin kussakin uudessa historiallisessa vaiheessa hallinto olisi joko halunnut hävittää edellisen vaiheen tunnusmerkit tai olisi vähintäänkin ollut välinpitämätön menneisyyttä kohtaan. Monumentit, hautausmaat ja muistomerkit ovat rauhassa saaneet peittyä kuhisevan kaupungin elämän kerrostumien alle. Asukasmäärä on sadan vuoden kuluessa moninkertaistunut ja kosmopoliitista kaupungista on tullut turkkilainen kaupunki. 

Istanbulilaisten kirjailijoiden kohdalla jääminen idän ja lännen välimaastoon tarkoitti omaleimaisuutta, jonka hintana oli Pamukin mukaan kuitenkin yksinäisyys. Kaupunkiaan kohtaan istanbulilaiset kirjailijat ovat kautta aikojen tunteneet vain vähäistä mielenkiintoa. Sen sijaan länsimaiset kirjailijat tekivät Istanbulista tarkkoja kuvauksia jo 1800-luvun puolella. Melling, Nerval, Gautier, Flaubert ja pohjoismaisetkin kirjailijat Andersen ja Hamsun kuvasivat kaikki kaupunkia. Mika Waltaria Pamuk ei mainitse, vaikka Waltarin kuvaus 1940-luvulta, ensimmäisestä sodan jälkeisestä matkastaan kirjassa Matkalla Istanbuliin, on myös mainio esitys sen ajan Istanbulista.

Istanbulilaiset kirjailijat heräsivät kuvaamaan kaupunkiaan paljon länsimaisten jälkeen. Siinä missä monet länsimaiset kirjailijat sortuivat kliseiden, kuten haaremien, dervissien ja idänromantiikan kuvaamiseen, istanbulilaiset kirjailijat paneutuivat anekdootteihin, kauhu-uutisiin ja outoihin yksityiskohtiin. 

Pamukin kirja on syvällinen, sopivasti rosoinen ja kultturelli. Samalla sen tarina myös antaa odottaa itseään. Minulla meinasi lukupuhti loppua kolmanneksen jälkeen, mutta onneksi jatkoin, koska loppuosassa odotti kiitos. 

Nyky-Istanbulista kirjoittaa myös tunnettu turkkilainen naiskirjailija Elif Shafak. Shafakin Kirottu Istanbul antaa tätä Pamukin katsausta kepeämmän ja helpommin lähestyttävän, mutta yhtä moninaisen ja kaoottisen kuvan kaupungista. Shafak on käynyt koulunsa lännessä ja molempien kirjailijoiden perusta on länsimaisessa kirjallisuuden perinteessä. Pamukin kirja ja kertomukset  Istanbulin kirjailijoista paneekin miettimään, että mahtaisiko näitä kahta vahvaa turkkilaista kirjailijaa edes olla ilman länsimaista kirjallisuuden perintöä, jonka perustalle molemmat tarinansa rakentavat.

Kenelle: Istanbulista kiinnostuneelle taiteilijoiden syntytarinoita kartoittavalle.

Kirja: Istanbul: Muistot ja kaupunki
Kirjailija: Orhan Pamuk (erinomainen suomennos Tuula Kojo)
Julkaisuvuosi ja kustantaja: Turkiksi 2003 ja Tammen kustantamana suomeksi 2010
Formaatti: Keltaisen kirjaston pokkari
Mistä hankittu: Lentokentän pokkarikaupasta

Innostumisesta ja vähän latistamisestakin

Pauli Aalto-Setälän ja Mikael Saarisen Innostus: myötämanipuloinnin aakkoset jakautuu kolmeen osaan. Ensimmäinen käsittelee ihmisen omaa innostumista, sen fysiologiaa, syntytekijöitä varhaislapsuudessa, persoonallisuus- ja innostujatyyppejä ja itsensä innostamisen keinoja. Toinen osa käsittelee emotionaalis-sosiaalisia taitoja ja muiden innostamista. Kolmas osa luotaa innostavaa kulttuuria.

Innostus on voimakkaasti myönteisyyteen ja positiivisiin tunteisiin perustuva tila. Itsensä latistaminen ja kielteinen ajattelu ovat innostumisen vihollisia. Kirjassa annetaankin vinkkejä negatiivisten tunnetilojen tunnistamiseen ja purkamiseen. Myönteisyyden ja positiivisten tunnetilojen nostattamiseen on ”myötämanipulointiharjoituksia”. Aalto-Setälä ja Saarinen myös kannustavat tietoisuustaitojen parantamiseen meditaatiolla ja läsnäoloharjoittelulla. 

Innostumisesta on mahdollista tehdä itselleen tapa. Luovien innostujien innostusta edistäviä tapoja ovat esimerkiksi: itsenäinen ajattelu, uteliaisuus, aistien terävöittäminen, epävarmuudensietokyvyn kehittäminen, tasapainoileminen logiikan ja mielikuvituksen välillä, kehon ja mielen tasapainottaminen ja verkostoituminen.  

Ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa kritiikki halvaannuttaa: …”jos vuorovaikutus aloitetaan negatiivisella äänenpainolla tai sisällöllä, kääntyy koko keskustelu 98 prosentin todennäköisyydellä negatiiviseksi”. Jo neutraaliuskin on ihan ok, mutta vasta myönteisyydellä saadaan aikaan hyvää vuorovaikutusta. Myönteisessä vuorovaikutuksessakin on menetelmien hiearkia. Sen pohjalla on matala tukeminen, esimerkiksi nyökyttely toista kuunnellessa, seuraavilla askelmilla ovat kiinnostus ja huumori. Huumori on erittäin hyvä innostuksen tukija, mutta hierarkian huipulta löytyy emotionaalinen tukeminen. Se tarkoittaa empatiaa ja toisen tunnetilan jakamista. Erikoista kyllä, kirja listaa tapoja innostuksen tappamiseen, mutta ei kerro kuinka tuota suomalaisille äärettömän vaikeaksi mainittua emotionaalista tukemista tehdään.  

Innon sytyttämiseen toisessa auttavat kiinnostuksen suuntaaminen häneen ja kiitoksen antaminen tai kiitollisuuden osoittaminen. Luottamus ja sitoutuminen ovat pitkäaikaisten vuorovaikutussuhteiden, kuten työpaikan sosiaalisten suhteiden ja niissä tapahtuvan innostumisen perusta. 

 

Innostuksen kulttuuri esimerkiksi työpaikoilla rakentuu vahvoille arvoille ja niiden toteuttamiselle käytännössä sekä sille, että vastuun lisäksi myös valtaa on delegoitu. Innostavassa työyhteisössä on paljon vapauksia, luottamusta ja vähemmän sääntelyä ja valvontaa. 

Olen itse kokenut innostuja, joten kirja upposi vastaanottavaiseen maaperään. Se ei sisältänyt paljoakaan uutta informaatiota, mutta sen innoittamana tein mm. Myers-Briggs persoonallisuustestin (ja sain saman tuloksen kuin Pauli Aalto-Setälä). Arvostan innostusta suuresti, koska olen saanut sitä kokea ja myös työskennellä innostavassa ja innostuneessa työyhteisössä. Sen vuoksi olen sitä mieltä, että aiheesta kannatti koota kirja. Toivon, että se kirittää kokemattomampia innostujia. 

Kirjan kirjoittajat ovat innostumisen ammattilaisia. Tietoja esitellessään he tukeutuvat kirjallisuuteen ja ymppäävät mukaan myös innostavien ihmisten innostavia esimerkkejä. Kaksi asiaa teki kirjasta kuitenkin kitkaisen lukea. Suomalaisiin viitattiin taajaan kielteisinä, poikkihankaisina, sotatraumaisina metsäläisinä, joille innostuminen on uhka. Se ei innostanut vaan latisti. Kirja tuntui lisäksi pikaisesti kyhätyltä, kevyeltä ja mainosmaiselta. Asioita käsiteltiin lopulta hyvin pinnallisesti. 

Luin tämän kirjan rinnalla talouden nobelin saaneen Daniel Kahnemanin, vuonna 2011 julkaistua kirjaa Ajattelu, nopeasti ja hitaasti. Kokeelliseen psykologiaan perustuen Kahneman jakaa ajattelumme kahtia: nopeaan, automaattiseen, assosioivaan ja intuitiiviseen ajatteluun sekä kitkaisempaan, energiaa ja yrittämistä vaativaan, analyyttiseen ja loogiseen ajatteluun. Innostus sijoittuu ensimmäisenä mainitun tyypin alle. Vaikka ensimmäisen tyypin ajattelu vastaa automatiikalla monista päivittäisistä toiminnoista, on se myös erittäin virhealtis. Toisen tyypin ajattelu on varsinaista järjen käyttöä. Kahneman kannustaa vaivautumaan toisen tyypin järjen käyttöön, vaikka se vaatii energiaa ja yrittämistä ja on vähän epämukavaa. Sen sijaan Aalto-Setälä ja Saarinen kannustavat suomalaisia myönteisempään ajatteluun ja taajempaan innostumiseen. Käytännössä he kannustavat taantumaan ensimmäisen tyypin pinnallisempaan ja kepeämpään ajatteluun. Mikäpä siinä, tarvitaanhan sitä myös menoa ja meininkiä, ideointia ja hyvää pöhinää, mutta toivottavasti ei kuitenkaan analyyttisemmän ja matemaattisemman ajattelun kustannuksella. Onhan tuo raskaampi ajattelu myös tämän insinöörikansan vahvuus.

 

Kenelle suosittelisin: Innoittumiskykynsä hetkellisesti kadottaneelle, muttei liian kyynistyneelle ihmiselle, niin paljon innostumisasiaa meinaa jo innostujaa itseäänkin hirvittää. Innostumisen olemuksesta kiinnostuneelle.

Kirja: Innostus: myötämanipuloinnin aakkoset
Kirjailijat: Pauli Aalto-Setälän ja Mikael Saarisen
Julkaisuvuosi ja kustantaja: 2014, Talentum
Formaatti: Pehmeäkantinen tietokirja
Mistä hankittu: Saatu kurssikirjana

Niin paljon kirjoja, niin vähän aikaa

Koska Suomessa ei ole kuin 250 (?) kirjablogia, tarvitaan yksi lisää.

Kuten muutkin kirjabloggaajat luen aina ja joka paikassa. Olen myös jo vuosia kirjannut ylös ajatuksia luetuista kirjoista ja rankannut niitä. Miksipä sitä ei voisi tehdä myös julkisesti. Ja mieluiten keskustelua herättäen ja siihen osallistuen. Niinpä liityn noiden 250:en joukkoon.

Kuvassa on näkymä yöpöydältäni. Yöpöydälle jämähtävät lopulta ne kirjat, jotka eivät oikein etene. Kaikki kuvan kirjat ovat kesken. Päällimmäisiä luen edelleen aktiivisesti. Syvemmälle hautautuneiden paikka voisi olla jo jossain muualla.

Pino kuvastaa lukemistoani ja sitä mitä tämä blogi tulee käsittelemään. Kuvassa on enemmän tietoa kuin tarinaa, mutta loppuun luetuissa kirjoissa tarinoiden osuus on isompi. Tässä ei taida olla elämänkertoja, mutta myös ne kiinnostavat.

Käsittelen kirjoja omien kokemusteni ja tietojeni pohjalta. Olen luonnontieteilijä, joten vain sen alan kirjoja voin tarkastella asiantuntijanäkökulmasta. Muuten otan rennoin rantein ja kommentoin mitä mieleen tulee - tieteellä ja tunteella. Tosiasiassa vapaa-aikana luen tietopuolelta kaikkea muuta kuin luonnontieteitä, varsinkin psykologiaa, johtamiseen liittyvää kirjallisuutta ja historiaa.

Aikaa on niin vähän ja kiinnostavia kirjoja niin paljon taisi Frank Zappa todeta ja siihen voin yhtyä.

Hykerryttäviä listoja tuhannen vuoden takaa

Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin kertoo limittäin kahden naisen tarinaa:  2000-luvun helsinkiläisen Mia Kankimäen ja 900-luvun heiankogulaisen Sei Shonagunin. Mia on elämäänsä pitkästynyt, sinkku kustannustoimittaja. Sei oli 900-luvun japanilainen hovinainen, runoilija ja oikeastaan myös naisasialiikkeen varhainen airut. Sei kiehtoo Miaa ja saa hänet jättämään työnsä, suuntaamaan Kiotoon ja ryhtymään rohkeaksi tutkimusmatkailijaksi. 

Sein laatimat listat ja mietteet avaavat tirkistysikkunan naisen elämään tuhat vuotta sitten. Listat ovat kauniita kiteytyksiä Heian-kauden hovielämästä: "asioita joita ei voi verrata", "asioita jotka ovat etäisiä, vaikka lähellä", "asioita jotka heräävät eloon kun ne maalataan" ja listoja auringosta, kuusta ja pilvistä. Mia kokoaa listoja oman elämänsä asioista ja todella - näyttää siltä kuin naisilla olisi paljonkin yhteistä ja vuosisadat sivuuttava sielunsisaruus.

Kirjan matkakuvaukst ovat lämpimiä ja omakohtaisia. Miten ihanaa, että Mia on lähtenyt puolestani Kiotoon, Tokioon ja Kiushulle ja kirjannut kaikki havaintonsa ja kokemuksensa pieni pilke silmäkulmassa ja kiinnostavasti taustoittaen minua - perheellistä, vähän tylsistynyttä ja Japanin vapaavuoteen kykenemätöntä - ylös. Lukeminen tuntuu melkein paremmalta kuin saman kokeminen oikeassa elämässä. Jotain vertailukohtaahan minulta löytyy. Olen itsekin muutaman kerran maassa vieraillut ja auttamattomasti Japaniin, japanilaiseen estetiikkan ja ruokaan hurahtanut. 

Kankimäki onnistuu yhdistämään japanilaisen estetiikan hauraan ja joskus vatsanpohjaa kouraisevan (aware) kauneuden ja naisasianaisen huumoripitoisen asenteen. Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin palauttaa mieleen kauneuden olemassaolon ja sen, että sitä tulee vaivautua katsomaan ja näkemään. Kirja on valoisa ja luo toivoa. Yllättäen siitä löytyy myös vähän seksiä, juonittelua ja ihmissuhdekiemuroita.

Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin tuo Japanin eri tavalla iholle kuin vaikkapa Raisa Porrasmaan tai Miika Pölkin tietopitoisemmat Japani-kirjat. Vaikka en voinut olla vetämättä jotain yhteyksiä Elizabeth Gilbertin Eat, pray, love -irtiottotarinaan, tarjoili Asioita jotka saavat sydämen lyömään tiheämmin myös paljon tietoa. Ja kaikki oli paketoitu aika okashisti, ihastuttavasti ja loisteliaasti, ikäviä ja synkkiä asioita kartellen.

Kenelle suosittelisin: Kauniista asioista ja japanilaisesta kulttuurista kiinnostuneelle.

Kirja: Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin
Kirjailija: Mia Kankimäki
Julkaisuvuosi ja kustantaja: 2013, Otava
Formaatti: Miki

Mistä hankittu: Lainattu äidiltä

P.S. Pikkuruinen Miki-formaatti on näppärä. Silkin ohuet sivut vain hankalia kääntää.

Pagfordin tylsät valtakuviot

Olin vähän epäillen katsellut tätä Harry Potterin kirjoittajan romaania. Sen täytyi olla hyvä, koska Potterit olivat olleet sellainen jymymenestys, toisaalta sama pani epäilemään kykenisikö kirjailija toistamaan menestyksensä aikuiskirjallisuuden puolella. Kun sitten näin tuntemattoman miehen ahmivan opuksen viimeisiä sivuja uimarannalla, päätin ottaa kirjan kesälukemistoon.

Tarina kulkee yhdessä tasossa ja etenee kronologisesti. Sitä juoksuttaa kirjava kokoelma ihmisiä Britannian eri yhteiskuntaluokista.

Tapahtumat alkavat Pagfordin pikkupaikkakunnan toisen keskushenkilön Barry Fairbrotherin kuolemasta. Tarinassa seurataan Barryn kuoleman jättämän tyhjiön täyttymistä ja valtakamppailua, jonka se käynnistää pikkupaikkakunnan politiikassa. Vastakkain ovat vasemmistolaisesti ajattelevat narkomaanien ja slummialueelle asuvien heikko-osaisten puolustajat ja porvarilliset perinteiden vaalijat. Köyhyys ja huono-osaisuus periytyvät, mutta kuinka paljon tulisi auttaa ja kuinka paljon autettavien tulisi tsempata itse. Pittoreskista ja historiallisesta Pagfordin kylänäyttämöstä sekä brittiyhteiskunnan luokka-asetelmista huolimatta tarina on vähän kuin kuvausta vasemmistolaisten ja kokoomuslaisten yhteenottoja työttömien toimintaterapiasta Laukaan valtuustossa.

Ihmiset ja ihmissuhteet ovat kirjan parasta osuutta. Ikävä kyllä sekin osuus on syvällistä kuin harlekiineissa. Erilaiset ihmistyypit, ahdistunut koulun vararehtori, onneton nuoriin poikiin ihastuva poliitikon vaimo, itseään ja hyvyyttään täynnä oleva vallanpitäjä ja perhettään salassa pahoinpitelevä vilpillinen tavis löytyvät kaikki tarinasta. Ihmishahmot jäävät kuitenkin ohuiksi ja potentiaalisesti herkullinen ihmissuhdesoppa esitellään tylsän suoraan ja yhtään antamatta ymmärtää.

Että sattuikin, että blogini ensimmäinen kirja ei oikein napannut. Brittiläiseltä kesäkirjalta toivoin, että kerronta olisi ehkä samaan tyyliin kepeää ja kirpaisevaa kuin tv-sarjan Rakkautta ja rimakauhua kirjoittajan David Nichollsin Sinä päivänä -romaani, mutta sain pettyä.

Kenelle suosittelisin: Britanniasta ja luokkayhteiskunnista kiinnostuneelle.

Kirja: Paikka vapaana
Kirjailija: J. K. Rowling (suom. Ilkka Rekiaro)
Julkaisuvuosi ja kustantaja: 2012, Otava
Formaatti: Seven -pokkari
Mistä hankittu: Cittarista